Vain hetki takapenkillä

Koska olen metaforien, sananlaskujen ja sanontojen suuri friikki  ystävä, myös vuoden vaihtuminen ansaitsee vertauskuva-käsittelyn. Kävi meinaan niin että istuin viime viikolla autossa yli tuhannen kilometrin verran, ympäri Suomi-neidon alaruumista, ja noin 75 prosenttia näistä kilometreistä tuli ajettua itse. Itse ajaminen ei  niin miellytä, mutta matkalla oleminen, siirtyminen, liikkuminen, kyllä. Maisemat vaihtuu, biisit vaihtuu, tuulilasista näkyy vastaantulijoita, eläimiä, tähtitaivas, lumisade, koko maa.

Sitten kävi niin että jouduin piitkästä aikaa hetkeksi takapenkille, vuoden toiseksi viimeisenä päivänä. Takapenkiltä ei paljon ohjausliikkeitä tehdä, eikä havainnoida vastaantulevia. Ikkunanäkymätkin vilahtaa ohi, jo ikäänkuin menneinä kun itse on juuri kohdalla. Niinpä katselin auton kattoa ja sisätiloja ja mietin että tässä sitä istutaan, vain kyydissä. Tuli mieleen kulunut vuosi, ja pari edellistä.

Vuonna 2014 olen nimittäin ollut matkalla, liikkeessä, menossa ehkä eniten kuin ikinä. Mutta takapenkillä olen matkustanut todella harvinaisen vähän. Ja se on ollut mahtavaa. On ollut aikaa, kilometrejä, kulkuneuvoja jos jonkinlaisia. Ja se tärkein: minä itse ratissa oman elämäni ja sen osasten suhteen. Parina aikaisempina vuosina olen oppinut lukemaan vähän karttaa ja sanomaan, minne olis kiva mennä. Tänä vuonna olen oppinut itse painamaan kaasua ja jarrua, arvioimaan vauhtia ja etäisyyksiä, ja valitsemaan vain ja ainoastaan haluamani reitin. 

Ensi vuonna jatkan samalla tyylillä. Muutoksia on tulossa niin suuntaan, kulkupeleihin, määränpäähän kuin matkakumppaneihinkin. Odotan niitä kaikkia innolla. Viime vuonna tajusin nimittäin, että liikkeessä pysyminen on minulle elinehto. Se ei ollut suinkaan ainoa oivallus, mutta tärkein niistä. Sen tajuaminen ja myöntäminen oli iloinen, helpottava asia. Se merkitsi sitä että aivoni ja ajatukseni oli lopultakin saaneet kiinni muutaman viime vuoden aikana minussa ja elämässä myllänneistä muutoksista. Tajusin että hei hetkinen, tällainen ihminenhän minä siis nykyään olen. Ja onneksi tykkäsin siitä tyypistä, jonka sain kiinni silloin yksinäisenä hetkenä InterCity-junan tyhjässä yläkerrassa.

Vuosi 2014 oli hyvä. Se oli itseeni tutustumisen vuosi, suurten oivallusten vuosi. Se oli myös 13 lentokentän vuosi, lukemattomien kilometrien, tuhansien luettujen sivujen vuosi. Se oli naurua, onnea, iloa. Se oli mykkiä tummia suden hetkiä, kyyneleitä, pelkoa, surua. Mutta ennen kaikkea se oli elämää elossa. Ihanaa. 

Vuosi 2015, olit mitä vain, olen valmis. Tervetuloa, pian mennään!