”Kuka tahansa kelpaa”

Kaikki sinkut tietävät sen hetken, kun läheisyydenkaipuu ja/tai lihanhimo on suurimmillaan. Kun olisi ihana käpertyä jonkun kainaloon tai rakastella intohimoisesti tuntitolkulla. Tai sitten vaan panna kiihkeästi. Kunhan vaan olisi joku. Joku joka ottaisi kiinni ja rutistaisi. Parisuhteen loppupuolella meni pari vuotta, kun haaveilin tuosta. Eroamisen jälkeen on mennyt pari vuotta, kun haaveilen ihan samasta asiasta.

Olin suhteessa melkein 9 vuotta. Tarkalleen 8 vuotta, 8 kuukautta ja 5 päivää. Niistä kaukosuhteessa 4 vuotta ja 8 kuukautta. Tiiän mitä on olla yhdessä, tiiän mitä on se saatanan riipivä kaukosuhde, kun vaan kaipaisi rakkaansa lähelleen.

Joillakin pareilla etäsuhde vahvistaa. Niin meilläkin. Hetken. Sen pienen, viipyvän hetken, aika pysähtyi ja etäsuhde toimi. Loput ajasta oli aikalailla perkeleestä. Etäsuhde on parhaimmillaan silloin, kun koko viikko härnätään toisiamme, mitä tehdään, kun kohdataan erossa olon jälkeen. On hauska härnätä toista erittäin vihjailevilla viesteillä, kun tietää vastaanottajan innostuvan. Samalla innostuu itsekin – ja odottaa tapaamista.

Etäsuhteen etu ja tappio on harvoin näkeminen. Etu siinä mielessä, että ei todennäköisesti ehdi kyllästyä. Ja riidat tulee sovittua nopeasti, koska ei halua sunnuntaisin ”erota” riidoissa. Mutta pirullisinta ja salakavalinta etäsuhteessa on se erkaantuminen, joka tapahtuu kuin itsestään. Kun nähtiin vain viikonloppuisin, oli päivät täynnä suunnitelmia: leffoja, treffejä, ravintolaillallisia, iltoja ystävien, kavereiden tai sukulaisten luona.

Kyllähän siinä pääkopan ajattelutapa vääristyy. Arjet meni odottaessa tapaamista, viikonloput ilakoiden milloin missäkin. Arkea ei ollut. Kaikki tapaamiset oli yhtä juhlaa. Voitte jo kuvitella. Meidän suhde oli loppu siinä vaiheessa, kun lähes viiden vuoden kaukosuhteilun jälkeen muutettiin saman katon alle. Ei halailua, ei pussailua, ei läheisyyttä, ei lusikkaa, ei yhteisiä nukkumaanmenoaikoja eikä varsinkaan seksiä. Ehdimme asua puolisentoista vuotta yhdessä. Sinä aikana seksiä oli tasan kolme kertaa.

Voi saatana! Oikein puolen vuoden välein. Sanomattakin oli selvää, että meistä oli tullut kämppiksiä. Ero oli ihan helvetin vaikea. Miehän sitä puolsin pitkään, mies ei millään olisi halunnut erota. Oltiin oikein ”jatkoajallakin”, päätettiin kokeilla että jos molemmat ihan panostaa hommaan, niin mitä siitä tulee. Ei muuten tullut mitään. Kumpikaan ei panostanut paria päivää enempää.

Mies itki, minä itkin. Vajaan yhdeksän vuoden yhteistaival pakattiin jätesäkkeihin. Minä itkin, mies itki. Olin valmistautunut eroon, mutta silti se sattui niin saatanasti. Eniten ahdisti ero ystävästä, ihmisestä joka tietää miusta kaiken, ei niinkään miehestä, kumppanista. Ei meistä olisi koskaan tullut mitään. Ei haluttu kihloihin, ei naimisiin, ei lapsia. Meillä oli ikuinen ”yläastesuhde”, kaikki oli hauskaa, mutta mikään ei vakavaa. Jälkikäteen ei ole kaduttanut pätkääkään.

Paitsi se, etten tajunnut erota aikaisemmin…

suhteet oma-elama rakkaus seksi
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *