Joskus on lähdettävä kauas nähdäkseen lähelle
Olipa aikamoinen Vancouverin matka. Henkisesti melkoisen raskas. Kun tehtiin lähtöä Saskatoonista, odotettiin kun kuuta nousevaa, että päästään täältä hetkeksi pois. Saskatoon on tosi pieni kaupunki, eikä keskustassa huvita kävellä yksin. Vastaan tulee paljon hörhöjä ja aineissa olevia, ihan keskellä päivääkin. Pysyttelen aika paljon kampuksella, mutta viime viikolla tässä aivan lähellä ryöstettiin joku tyttö puukolla uhaten, samassa paikassa missä olin lenkillä pari tuntia ennen tapahtunutta. Järjellä tiedän, ettei kukaan (ehkä) kahta kertaa samaan paikkaan iske, mutta epämukava olo näistä aina jää. Kaverikin totesi, että: ”Mitä niin kauheeta täytyy joutua näkemään tai kokemaan, että Saskatoon tuntuu ihan ok paikalta?” – No ei mennyt kun muutama tunti että sekin selvisi.
Hypättiin Vancouverin lentokentältä metroon ja oli ihan huippufiilis olla isossa kaupungissa! Ajateltiin, että kävellään metropysäkiltä hotelliin 1 km niin näkee maisemia vähän paremmin, eikä pimeällä jaksanut alkaa säätämään bussien kanssa. No se oli virhe. Kun päästiin samalle kartalle Google mapsin kanssa ja oikealle kadulle, alkoi meininki muuttumaan melko nopeasti. Luulin ensin, että oli joku tapahtuma, ja että ihmiset myyvät tavaroitaan niinkun kirpparilla. Mutta pikkuhiljaa alkoi tajuta, että nää ihmisethän asuu ja nukkuu täällä, patjoilla, ostoskärryissä tai paljaalla kadulla. Ja nää ”kirpparitavarat” oli ilmeisesti varastettua tavaraa, jota sitten myydään että saadaan ruokaa ja/tai huumeita. Ruiskuja ja lasipulloja vilisi pitkin katua, kannabiksen haju leijui ilmassa ja kuului vain epämääräistä mölinää joka puolelta. En uskaltanut edes kohdistaa katsetta mihinkään, koska en todellakaan halunnut todistaa kenenkään suoneen piikittämistä kun tuo näky oli jo muutenkin niin järkyttävä. Valehtelematta näitä ihmisiä oli satoja. Askel alkoi kiristyä, eikä me pystytty edes puhumaan kaverin kanssa toisillemme, koska sydän vain hakkasi ja tuskan hiki alkoi nousta pintaan. Takaisin ei voinut enää kääntyä, eikä todellakaan jäädä odottamaan taksi tai bussia. Kävelin välillä autotiellä, koska ajattelin, että jään mielummin vaikka auton alle, kun että joku ärsyyntyy siihen, että tälläinen turistityttö tulee kävelemään oman makkarin läpi. Ei kiitos. Elämäni pisin kilometri. Joku mieskin tuli toteamaan meille, että teidän ei todellakaan kannattaisi kävellä täällä.
Hotelli oli ”non-smoking”, mutta melkoiset löyhähdykset sieltäkin tuli kun oven avasi. Tiedä sitten johtuiko se siitä ikkunoissa olevasta homeesta vai kannabiksen laillistamisesta. Respan mieskin kehotti välttämään tuota katua, vaikka sanoikin heidän olevan vaarattomia. Hieman ihmeteltiin, että hotellin alaovi oli kuitenkin auki koko ajan, mutta ilmeisesti näille kadun asukeille säännöt ovat siltä osin selvät. Myöhemmin myös taksikuski ja tarjoilija sanoivat, että meidän ei missään nimessä kannattaisi kävellä tuolla kadulla. Joo, ei kyllä huvittanutkaan 😀
Itku siinä kuitenkin tuli kahtena ensimmisenä iltana. Ensin varmasti pelosta ja jännityksestä. Hotellin ikkunat eivät olleet kovin tiiviit, joten se meteli kuului melko hyvin läpi yön. Päivän valossa asiat näyttivät oikeastaan vielä pahemmalta, mutta sitten opeteltiin jo käyttämään bussia. Sillä kadulla en kävele enää ikinä. Vaikka varmasti siihenkin tottuisi, mutta ei mulla ole varsinaisesti mitään mielenkiintoa lähteä ottamaan asiasta sen enempää selvää. Toisena iltana seurasin hotellin ikkunasta 2 tuntia, kun joku mies makasi hotellin takapihalla ja yritti laittaa housuja jalkaan. 2 tuntia. Vilisi siinä muutenkin erilaista porukkaa, esim.joku nainen posket lommolla sätkimässä annostuksensa jälkeen. Tälläinen heikkohermoinen ihminen sai aika paljon mietittävää siinä neljälle päivälle. Tosi surullista, että niin monen ”elämä” voi olla noin piloilla. Se oli niin järkyttävän näköistä meininkiä, että ajattelin, että itse mielummin kuolisin kun eläisin päivääkään noin. Suomessa on asiat aika hyvin, kun jokainen kuitenkin saa jonkinlaista toimeentulotukea. Aika osuva taulu tulikin vastaan seuraavana päivänä:
Aina yritän ajatella, että kaikilla asioilla on jonkinlainen merkitys. Ainakin tuon kaiken näkemisellä oli varmasti se tarkoitus, että laittoi hyvin paljon miettimään elämää yleensä. Omaa, ja toisten. Ja sitä, että itselläni asiat ovat tuolta kannalta todella hyvin ja että elämässä on elämisen arvoisia asioita.
Oli Vancouverissa onneksi myös kauniita syksymaisemia, joiden perässä matkaan lähdettiin. Parasta koko reissussa oli Stanley Park. Luontopuisto, jota kiertäessä meillä taisi mennä neljä tuntia. Kauemminkin toki olisi viihtynyt, jos olisi ollut lämpimämpää. Luonto on kyllä yksi tärkeimpiä asioita itselleni. Varsinkin veden äärellä voisin istua tuntikausia. Veden liplatus jotenkin rauhoittaa mua tosi paljon. Käytiin Tyynenvaltameren rannalla ja se oli ihan tosi siistiä! Sitä vain merelle katsoessa mietti, miten kaukana onkaan Suomesta ja seuraava manner mikä tulisi vastaan, olisi Indonesia tai Japani. Ei paljon horisonttia näkynyt.
Muutenkin kauniissa luonnossa mieli ja silmä lepää. Varsinkin tuollaisten mieltä järkyttävien asioiden ja ajatusten jälkeen. Niinpä näihin kuviin ja tunnelmiin 🙂
