Kuulumattomuuden tunne
Mun piti kirjoittaa tänään narsisteista ja epävakaista, mutta se on niin raskas aihe, etten jaksa ajatella sitä nyt. Vanhojen ihmissuhteiden uudelleen läpikäyminen on muutenkin vähän raskasta. Mutta teen sen jossain vaiheessa. Sen sijaan ajattelin vaan kirjoittaa tän päivän ajatuksia auki tänne, että saan ne omasta päästäni pois. Mulla tulee usein tosi nostalginen olo, kaipuun tunne johonkin, mitä ei oo koskaan ollutkaan. Ruokin sitä tunnetta lisää esim.kuuntelemalla samoja biisejä, joita kuuntelin jo 12 vuotta sitten ja katsomalla samoja tv-sarjoja, joita katsoin silloin. Ehkä se luo jonkinlaista turvallisuuden tunnetta tai jotain, mikä on outoa, koska mulla oli silloin aivan sama olo kun nyt: Tunne siitä, ettei kuulu mihinkään. Muistan joskus teininäkin ajatelleeni, että olisinpa syntynyt vaikka -70-tai -80-luvulla, silloin olisin varmaan pystynyt samaistumaan esim.musiikkikulttuuriin paljon enemmän.
Noh, ostin tänään liput Maija Vilkkumaan Tavastian keikalle tammikuulle. <3 Ihanaa että on jotain mitä odottaa. Musiikki on mulle niin tärkeä asia, ja tärkein asia mihin oon teininä pystynyt pahaa oloani purkamaan. Varsinkin sellaiset biisit on ihan uskomattomia, mihin pystyy samaistumaan, koska tuntuu niinkuin ne olis kirjoitettu omasta elämästä. Tykkään sellasista lyriikoista, missä käsitellään elämän tuskaa ja vaikeita asioita. En oo koskaan lämmennyt sellaiselle 2000-luvun korkkarit kattoon-meiningille. 70-ja 80-lukujen korkkarit kattoon on taas asia erikseen 😀 Eniten tällä hetkellä ehkä oon samaistunut Maija Vilkkumaan Aja!– biisiin. Pakko heittää noi lyriikat tähän ja kuunnella toi biisi ehkä vielä 10 kertaa tänään.
Piti kaikki se mitä mä teen/ Laittaa ylös listaan/ Sanoivat aikojen koventuneen/ On hyvä tarkkailla huomistaan/ Että onko se tärkeä /Onks siinä järkeä/ Oletko alasi kärkeä/Hyvä ja virkeä
No minulla on jatkuva syyllisyys/ Kateellinen pää ja ahtaat huolet/ Ne on kuin kuntosalijäsenyys/ Et pääse eroon ennenkuin kuolet/ Ja niin mä päden ja päivitän/ Korostan häivytän/ Se on välillä raskasta/ Kohta taas paskasta nousen
Meen jonkun autoon sanon/ Aja!/ Kaasu pohjaan/ Aja!/ Tonne ohjaa/ Mä suorittaja, kipuaja/ Viimein tahdon tietää millaista on/Ajaa!/ Polta bensaa/ Aja!/ Täältä en saa/ Enää mitään/ Aja itään/ Läpi Venäjän päin Amerikan /Rajaa
Ehkä kaikki se mitä mä teen/ On tehty jo ja turhaa/ Öisin mun persoona irrottelee/ Se irstailee ja murhaa/ Sitä kukaan ei ohjaile/ Se pääsee pohjalle…
Tätä biisiä tuli kuunneltua varsinkin tosi paljon ennen vaihtoon lähtöä, koska ”Mulla ei oo mitään, aja Itään, läpi Venäjän päin Amerikan rajaa”. Noh kyllähä mulla nyt jotain oli ja on, varsinkin nyt koti-ikävissäni täällä Kanadassa tuota biisiä kuunnellen tulee muisteltua kotia paljon. Anyway, muutenkin Maijan biisit kertoo paljon sellaisista asioista, joiden kanssa ite kamppailen. Muita tärkeimpiä artisteja ja bändejä tässä mielessä ovat varmaankin Ozzy Osbourne, PMMP ja Vesala (Varsinkin Rakkaus ja Maailmanloppu). Ihan varmasti tuun hehkuttamaan joskus täällä lisää biisi-manioissani, miten joku biisi on kun mun elämä :D
Musiikin kuuntelu saa mut joskus myös rauhottumaan. Täällä vaihdossa ollessa on ollut tosi vaikeeta pitää oma pää ja ajatukset kasassa. Ihan kun ne leijailisi irtonaisina mun päässä. Välillä vaikeeta olla oman päänsä sisällä. Monesti, kuten nytkin, oon kokenut sellaista outouden tunnetta, niinkun en kuuluisi mihinkään. Vaikka mulla onkin usein se nostalginen fiilis. Tuntuu vaan, että en kuuluisi edes tähän yhteiskuntaan millään tavalla. Ärsyynnyn ja ahdistun valtavasti uutisten lukemisesta ja tästä nykyisestä some-kulttuurista (Tästäkin voisi kirjottaa oman postauksen erikseen). Tuntuu, että heti kun kiinnostaa valtavirrasta poikkeavat jutut, täytyy oikein kaivamalla kaivaa ja etsiä itselle sopivia paikkoja, tapahtumia ja ihmisiä. Tai sitten en vaan osaa etsiä tarpeeksi tai oikein :D Ja voihan olla, että tämä ei edes ole fakta, vaan mun henkilökohtainen TUNNE.
Mutta sen lisäksi, että joskus on vaikea löytää ihmisiä jotka voi samaistua samoihin asioihin, joskus ärsyttää, kun jotkut kaverit saattavat kommentoida, että hyi, ei ainakaan voida mennä mihinkään rokkibaariin. No en mäkään heidän mieltymyksiään arvostele. Tää vaan usein vahvistaa sitä tunnetta, että okei, taaskaan en saa olla sellainen mitä oon. Toisaalta, tykkään niin laajasti erilaisista asioista, että ehkä koskaan ei voi olla ketään, joka tykkäisi täysin kaikista samanlaisista asioista. Tästä oon saanut palautetta jo teini-iässä: ”Miten sä voit kattoa Disney-leffoja JA kuunnella black metallia?” No miksi en voisi :D Sellanen mä oon. Mutta tuntuu vaan, että monesti on niin yksin omien ajatustensa kanssa. Paitsi nyt voin jakaa ne tänne. Ja P.S. Näissä mun postauksissa ajattelen ääneen, en edelleenkään syytä ketään henk.kohtasesti mistään. Ja kyllä, kaikki pikkuseikatkin saa mut ajattelemaan vaikka ja mitä ja se johtuu ihan vaan siitä, että mun paraneminen on vielä kesken ja pitkä tie siitä tuleekin. Tai lähinnä tän persoonallisuuden kanssa täytyy oppia elämään, eikä siitä sinänsä parannuta. Kenenkään ei kuitenkaan tarvitse tämän takia erikseen alkaa varoa sanomisiaan ja tekemisiään mun seurassa :D
Huomenna oliskin tarkoitus lähteä Vancouveriin pariksi päiväksi. Tosi siistiä, ehkä yöunien jälkeen se matkafiiliskin tulee. Ainakin aion ottaa muutaman rentouttavan oluen, koska ei tullut synttäreitäkään juhlittua viime viikolla ;)