Mikä epävakaa?

Jonkin aikaa pohdin, uskaltaisinko alkaa kirjoittamaan blogia tälläisestä aiheesta omalla nimelläni ja kuvallani, mutta juuri tuon asian kanssa moni kamppailee. Miksi en uskaltaisi olla oma itseni? Ehkä siksi, että mielenterveydestä on vaiettu jo pitkään, ainakin omassa lähipiirissäni. Ehkä siksi, että niin minua, kuin varmasti monia muitakin on kiusattu erilaisuudesta. Aina on vain vaiettu ja laitettu ajatukset ja tunteet sivuun. Voin kertoa, että vuosien tunteiden kontrollointi ja vähättely ei voi päätyä hyvään lopputulokseen, nimittäin tämän hetkiseen mielenhäiriöön.

Itse olen kokenut olevani outo hörhö jo ala-asteelta asti, joka ei koskaan ole kokenut kuuluvansa mihinkään. Enkä täysin koe vieläkään. Usein tuntuu, niinkuin leijailisin irtonaisena, eikä ole oikein mitään mistä ottaa kiinni. Mulla on ystäviä ja opiskelut, mutta silti tuntuu, että olen yhtä hukassa kun aina ennenkin. Ihan kuin odottaisin, että jonain päivänä joku vetää mut pilvistä maan tasalle ja kertoisi, että tässä sun elämä on, elä sitä. Lukemattomia kertoja oon kuullut: ”Oonko koskaan sanonut, että sä oot tosi outo?” Ihan hyvä niin, koska olisinhan mä muuten ihan tylsä. Samoin moni kaveri on joskus luullut että olen humalassa, vaikka en ollut, ihan vaan koska sillä hetkellä sattui menemään muuten vaan vähän lujaa. 

En kirjoita tähän mitään psykologin lausuntoa epävakaasta (vaikka sekin löytyy), vaan kerron miten tämä esiintyy juuri mulla.

• Mä olen ylianalysoija, jokaisen tunnetilan (viha, ahdistus, ilo) äärimmäisyyksin viejä ja tunnetiloja nopeasti vaihtava kameleontti.
• Ärtymys ja kiukku nousee pintaan ihan salamana. Vältän kuitenkin purkamasta sitä muihin ihmisiin, ennemminkin muuhun tekemiseen.
• Etsin usein asioiden välisiä yhteyksiä ja merkityksiä, jolloin aivot lähtevät koville kierroksille.
• Mulla on huono itsetunto ja vertaan itseäni helposti muihin. Tästä syystä saatan esim.vaihtaa Facebookin profiilikuvaa usein: en siksi, että tykkäisin omasta naamastani niin paljon, vaan juuri siksi, että en pidä.
• En kestä kritiikkiä paljoakaan, vaan itken itseni uneen siitä, että en taaskaan kelvannut syystä tai toisesta, ja joku muu oli parempi. (Tässä olen kyllä jo vähän kehittynyt).
• Pelkään että jään yksin loppuelämäkseni ja että mut hylätään. Vähän naurettavaa, onhan mulla kavereita.
• Suutun, jos en saa heti tarpeeksi huomiota, esim. jos mun viestiin vastataan muutaman päivän päästä. En ajattele tätä niin, että olisin maailman ainoa ihminen ja haluan vastauksen heti, vaan niin, että en ole kiinnostava ja tärkeä ihminen, vaan rasite. Onneksi monet kaverit tietävät tästä, eikä tämä pointti nyt ole osoitettu kenellekään henk.kohtaisena hyökkäyksenä. Tiedän, että ihmisillä on muutakin tekemistä.
• Vaikka monesti reagoin voimakkaasti, joskus en tiedä miten voin ja saan reagoida eri tilanteissa, jolloin taas kontrolloin omia tunteita ja saatan mennä muiden ehdoilla. (Ja tämäpä vasta kätevää manipuloiville ihmisille, josta myöhemmin lisää). Mutta älkäähän yrittäkö. Nykyään osaan sanoa myös ei. 
• Joskus tulee tyhjyyden tunne, eikä muhun ehkä saa kontaktia, kun leijun jossain päiväunissa silmät auki. Ja kun kysyt mitä ajattelen, niin en oikeasti, todellakaan, _yhtään_mitään_
• Joskus ahdistaa ja masentaa niin, että tekisi mieli luovuttaa ja alkaa pummiksi.
• Mut seuraavana päivänä mä ehkä päätän taas että mä kirjotan kirjan tai jotain muuta vastaavaa. 

Ai miksi olen sinkku? No tuossa varmaan muutama syy siihen. Ja kyllä, mulla aluksi epäiltiin kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutta se on nyt ainakin toistaiseksi ja toivottavasti lopullisesti poissuljettu. Tiedän että voin olla raskas ihminen muille, mutta ennen kaikkea oon sitä itselleni. Välillä mietin, että ei mitenkään jaksaisi elää näiden ajatusten kanssa päivästä toiseen. Täytyy vaan löytää ne keinot jaksamiseen. Välillä ehkä odotan, että joku ihminen toisi mun elämään niin paljon positiivista energiaa, iloa ja tukea, jonka avulla voisi jaksaa paremmin. Elämä on aina vähän helpompaa, jos on joku joka tsemppaa ja yrittää ymmärtää.

Tosiaan, toimii ne tunnelataukset positiiviseenkin suuntaan. Jos mun lempibiisi alkaa soimaan, niin se on BILEET. Joskus en tarvitsisi edes alkoholia juhlimiseen, kun pelkkä musiikki ja oikea tunnetila riittää. Toisaalta tiedostan ja välillä pelkäänkin, että mulla on edellytykset psykoosille, ja toivon että sitä ei tarvitse kokea koskaan. Tuskin mun psykologikaan turhaan esitteli että ”Täällä on sitten muuten meidän psykoosi-osasto”. Mutta tämä on asia, josta oon tietoinen ja oon ainakin toistaiseksi äärimmäisissä kiukkuraivareissa osannut rauhoittua tavalla tai toisella ilman, että oon alkanut enempää sekoilemaan, esim.alkoholin kanssa. Koska kuten todettu, jo pelkkä armoton vihan tunne saattaa viedä mut sellaisiin sfääreihin, ettei se edes tunnu todelliselta enää. Onneksi näitä tilanteita on vähän, mutta ensi kerralla lisää siitä, mikä mut loppujen lopuksi vei sellaisiin tiloihin.