… Ja niin koitti raskausviikko 36
Heräilin raskausviikkoon 36 kera parin pontevan supistuksen. Oikeastaan aamun supistukset olivat vain jatkumoa eilisen meiningille, sillä nukahdin niiden tahtiin illalla ja yöllisellä vessareissulla tuttu polttelu ja juilinta ilmoittelivat olemassaolostaan. Antti on hermoromahduksen partaalla: kovat pakkaset siirsivät hänen työmaitaan, ja nyt kelien lauhduttua työt ovat pakkautuneet parille seuraavalle viikolle niin tiiviiksi sumpuksi, että mies ehtii käydä kotosalla näyttäytymässä lähinnä vain kohteliaisuussyistä. Ja tietysti hän on sitten satavarma, että kaikkien näiden kasaantuneiden työmaiden keskellä vauva päättää putkahtaa maailmaan juuri tällä viikolla. Jostain lueskelin, ettei ole vissimpää konstia käynnistää synnytys, kuin buukata kalenteri täyteen ohjelmaa ja suunnitelmia. Toivotaan, että tämä synnytyksenkäynnistämiskikka pätee vain odottavan äidin, ei isän, kalenterin kohdalla.
Raskausoireiden pitkä lista tuntuu saaneen tässä viikonvaihteen tienoilla uusia lisäsävyjä: supistukset ovat hieman muuttaneet olemustaan (kivuliaammiksi, kuinkas muuten), ja niiden kaveriksi päähäni tuntuu pesiytyneen kunnon kestopäänsärky. Liitoskivut alkavat haitata kävelyä (ja kaikkia muita liikkeitä) tuntuvasti, ja outoa kyllä, istumisesta on tullut mahdotonta siitä ärtyvien kylkiluiden väleissä olevien lihasten vuoksi. Lyhyt istahdus saa kylkivälit kihelmöimään ja kirvelemään, ja esimerkiksi varttia pidemmistä automatkoista luiden välit etenkin selkäpuolella tuntuvat siltä, kun joku hakkaisi tylsällä puukonterällä. Tätä vaivaa kävin viime viikolla hoidattamassa jo akupunktiossa tätini vastaanotolla, ja hoito kyllä tuntui rentouttavan jopa näin lievästi piikkikammoisen viulunkieliksi pingottuneita selkäfileitä. Vaiva kuitenkin palasi vartissa, kun hoidon jälkeen poikkesin mummun luona ja istuin ruokailun ajan pöydän ääressä kuin sivistyneet ihmiset ikään. Mieli sentään tuntuu olevan kaikista kivuista ja kolotuksista huolimatta yllättävän zen. En tiedä, alkaako tässä sitten lopullisesti kypsyä kaikkeen kipuiluun vai onko hormoneilla jotenkin näppinsä pelissä, mutta korvien välissä tunnelma on kaiken aikaa hyvinkin tyyni, sellainen miellyttävä ’paskaaks tässä’ -tyyppinen.
**
Tuntuu hullulta ajatella, että tämä on viimeinen viikko, kun meidän napero katsottaisi syntyessään ennenaikaiseksi. Kuukausi-puolitoista sitten en olisi uskonut meidän pääsevän näin pitkälle, en suurin surminkaan. Täällä kuitenkin ollaan! Sitä juhlistaakseni pistin täysin ranttaliksi ja kantaa rytyytin aamusella useamman heinäpaalin pihaton viereiseen varastoon odottelemaan. Vähän jopa siinä kanniskellessani treenailin hauberiakin käsiäni nostellen, paalien toimittaessa painojen virkaa. Tämän suorituksen jälkitreeninä tekstailin myös matalia verenpaineitani nostattaakseni kunnan valvontaeläinlääkärin kanssa meistä tehdystä perättömästä eläinsuojeluilmoituksesta.
Meillä nähkääs tykätään elää reunalla.