Huopatossutehtaalta morjesta

…Hiljaista on.

En nyt kauheasti välittäisi nillittää, mutta vähän nillitän kumminkin. Viime viikon torstaista alkaen piinanneet entistäkin kipeämmät supistukset senkus piinaavat edelleen, ja tämän viikon torstaina sain neuvolakäynniltä lähtöpassit suoraan näytille synnytyspäivystykseen. Kätilön tuomio oli 2cm auennut kohdunsuu ja reilu sentin verran kanavaa, joten käyrillä pötköttelyn jälkeen meitä pyydettiin palailemaan parin tunnin päästä uudestaan, jotta tilanteen kehittymistä voitaisiin seurailla.

Antti kaahotti heti töistä päästyään paikalle ja tietysti, hänen kirmatessaan synnärin ovista sisään, loppuivat supistukset kuin seinään. Pari tuntia raahustimme pitkin TAYS:n käytäviä siinä toivossa, että supistukset saisivat uutta puhtia ja avautuminen jatkuisi. Mutta ei. Käyrille ei saatu piirtymään enää kunnon suppareita ja siellä tilanne ei ollut edennyt aiemmasta. Kätilö kyseli, haluaisinko jäädä sairaalaan seurailemaan, miten homma etenee, vai lähtisinkö ennemmin kypsyttelemään paikkoja kotiin. Vastausta ei tarvinnut kauaa arpoa. Kotiin, ehdottomasti.

Täällä sitä nyt kypsytellään. Alapään kypsymisestä ei ole mulla tällä hetkellä hajuakaan, mutta muuten alkaa olo tähän paksuna olemiseen olla aika kypsä. Kivut jatkuvat edelleen melko säännöllisenä ja ajoittain aika karmeinakin. Kätilö toivotti meidät tervetulleiksi takaisin heti kun kivut alkavat käydä sellaisiksi ettei niiden kanssa enää kotona pärjää. Olen kävellyt, kävellyt ja kävellyt, pyöritellyt lantiota ja pomputellut jumppapallolla. Nukkunut aina kun kivut ovat antaneet vähänkään myöten. Siinä sivussa vähän ihmetellyt, että missä nyt menee se sellaisen kivun raja, jonka kanssa sairaalassa muka pärjää, mutta kotona ei. Mitään periaatepäätöksiä en ole synnytyksen lääkkeellisen kivunlievityksen suhteen tehnyt, mutta ajatuksena on ollut pärjätä ilman piikityksiä niin pitkälle kuin suinkin tolkuissani kestän.

Eihän tässä vielä viikkojen puolesta mikään kiire olisi, sillä huomisen jälkeen alkaa vasta 39. viikko ja laskettuun aikaan on vielä kaksi viikkoa aikaa. Väsymys ja turhautuminen alkaa vaan painaa jo aika pahasti päälle, kipuilu ottaa pattiin ja otsaan on alkanut kasvaa päivä päivältä lisää mittaa kerryttävä uloke. Useasti päivässä soittelevat perheenjäsenet ja sukulaiset eivät myöskään auta asiaa jatkuvine joko nyt –tiedusteluineen. Olen ottanut nyt tavaksi vastata uteliaille heti luuriin vastatessani, että infoa kyllä seuraa viimeistään siinä vaiheessa, kun alan ponnistaa.

Että huhheijaa vaan, vänkää hommaa tämä lisääntyminen! Tuleekohan se ikinä ulos?

Lupaan, että tämä on viimeinen urputuspostaus hetkeen.