Kahden viivan (vauva)kuumemittari

 

Toukokuun loppu, vuosi 2015.

Edellinen raskauteni oli mennyt kesken vähän reilu pari vuotta sitten 12. raskausviikolla. Sen jälkeen ei kuulunut perheenlisäykseen viittaavaa pihaustakaan. Ei, vaikka kokeilimme kaikenmaailman lisäravinteet ja vitamiinit, greippimehut, päälläseisonnat, haarekrishnat ja avemariat. Olin ruikkinut varmaan satoihin ovulaatiotesteihin. Tutkimuksissa lääkärit tyrkyttivät molemmille meistä eioota, kun aloimme jo toivoa, että olisi edes jotain, minkä syyksi laittaa kahden vuoden tulokseton yrittäminen. Ja jos löytyisi vikaa, voisi löytyä myös jotain, mitä korjata.

Mutta ehei.

”Älkää stressatko” oli neuvo, jota saimme lääkäreiltä alituiseen kuulla. Gynekologini kertoili, kuinka monet hänen lapsettomuudesta kärsivistä potilaistaan olivat pamahtaneet paksuksi heti, kun olivat vauvakuumetta lieventääkseen hankkineet koiran. Toiveikkaana aloin tiedustella Antilta mahdollisuuksia hankkia taloon kolmas koira, ihan vain lääkärin määräyksestä tietenkin. Antti ei kuitenkaan oikein lämmennyt ajatukselle. Ihme äijä.

Jokainen vauvaa alulle jo pidempään yrittänyt kuitenkin tietää, kuinka neuvo ”älä stressaa” osaa ottaa aivoon: vauvakuumespäissään kun sitä kyttäilee tahtomattaankin jok’ikistä kropan pikku signaalia, vihlaisua, jomotusta ja kehon eritteen koostumuksen muutosta, biologisen kellon tikityksen jyskyttäessä takaraivoon (ja munasarjoihin) niin, että se uhkaa aiheuttaa kroonisen päänsäryn. Ja kun lääkäriltä käy käsky olla stressaamatta, alat stressata, ettet nyt vaan stressaa. Yritä nyt siinä sitten olla.

Tuona toukokuuna jokin kuitenkin napsahti päässäni siihen malliin, että ehdotin Antille, josko pistettäisi vauvantekohommille pikkuinen paussi. Elämä oli alkanut kulkea 28 päivän sykleissä, ja mielenterveys tuntui olevan jatkuvan toivomisen, odottamisen ja pettymisen vuoksi sen verran heikoissa kantimissa, etten jaksanut enää. Mikäs hätä meillä, nuorilla ja vetreillä ihmisillä. Päätimme, että sysäämme vauvajutut pois mielestä ja keskitymme nyt täysillä vain toisiimme, läheisiimme, tulevaan kesään ja alamme tehdä juttuja, jotka sitten joskus perheen perustettuamme eivät enää olekaan ihan niin helppoja toteuttaa kuin näin kahdestaan ollessa.

Ihana toukokuinen luonto pisti parastaan, ja minusta kun löytyy vähän puskanoidan vikaa, tapasin keräillä aamusmoothieeni joka päivä ison kulhollisen villiyrttejä. Nokkosen versot ovat ehkä ravitsevinta tavaraa, joita luonnosta löytää, joten niitä sörssäsin smoothieeni ihan päivittäin. Vaikka vauvantekohommista ei enää otettukaan stressiä, ei siinä nokkosia popsiessani toki haitannut se tieto, että vanha kansa tapasi muinoin käyttää nokkosta voimakkaana hedelmällisyysrohtona. Eräänä loppukevään päivänä teimme pikku road tripin ja hurautimme Jämijärven uhrilähteelle, sillä olin kuullut paikan olevan kaunis ja vierailun arvoinen (ja niin se oli). Entisaikojen suomalaiset ovat pitäneet uhrilähdettä pyhänä paikkana, ja sen pohjattomiin silmäkkeisiin onkin viskottu arvoesineitä ja kolikoita lahjuksiksi lähteen hengille. Vastalahjaksi lähteen parantavalta vedeltä on pyydetty parannusta erilaisiin terveysvaivoihin. No eikös mekin, kun kerta muutkin; heitimme kolikot lähteen pulputtaviin silmäkkeisiin, otimme aimo kulaukset vettä ja palan painikkeiksi toivoimme hiljaa mielessämme apua lähteen hengiltä (arvannette ehkä, mitä toivoimme).

Kuukausi vaihtui kesään. Fiilis oli keveä ja hyvä: ensimmäistä kertaa mies- ja naismuistiin olimme jättäneet ovulaatiotikut ostamatta, kropan oireilut kyttäämättä ja kalenterin vilkuilut sikseen. Jotain outoa olossa kuitenkin oli: ystävän luona terassinrakennustalkoissa olut ei maistunut yhtään (noup, ei ollenkaan minun tapaistani..) ja normaalisti melko vahvat PMS-oireiluni loistivat poissaolollaan. Kun kerroin Antille, että jotain outoa on meneillään, ei hän ottanut asiaa oikein kuuleviin korviinsa; niin moneen kertaan olivat kuvitellut ”oireeni” osoittautuneet ihan vain vilkkaan mielikuvituksen tuotoksiksi, että ihmekös tuo jos ei osannut tyyppi ottaa uumoilujani tosissaan. Kun pyysin raskaustestipakettia tuliaisiksi kauppareissulta, höhötteli Antti siihen jotain hyvinkin nasevaa siitä, miten kohta taas tuijottelen vitivalkoisenaan hohtavaa plusviivan kohtaa testiliuskassa pää kenkallani ja painostan häntäkin tiirailemaan olematonta viivaa kusisesta tikusta eri kulmissa ja valaistuksissa.

”Kato”, kirjoitin kuvatekstiin ja lähetin töissä olevalle Antille seuraavana aamuna Whatsappissa. Kuvassa komeili raskaustestiliuska, jossa häilyi tumman kontrolliviivan vierellä hailakan vaaleanpunainen viivantapainen. ”Oho” oli vastausviesti. En siis kuvitellut omiani – oli siinä testissä selvästi jotain, kun Anttikin sen kerran kuvan välityksellä näki. Seuraavan aamun testissä samaten. Ja sitä seuraavan. Hailakat viivat muuttuivat vähemmän hailakoiksi, mutta edelleen olimme ihan hoomoilasina, että onko tuo nyt sitten joku vaiko eikö ja meinaako se nyt sitten jotain. Menkkojen oletettuun alkamispäiväänkin oli vielä pari päivää. Jotenkin oletimme, että tuollainen hailura mitään merkkaa, ja menkat alkavat kuten aina ennenkin. Kun lopulta kuukautisten oletettuna alkamispäivänä sain selkeän positiivisen viivan piirtymän testin näyttöön, emme voineet kuin todeta että kyllä se taitaa nyt perkele olla sitä itseään. Kun pikkuveljeni tuli iltapäivästä käymään, kiikutin testipuikon hänen nenänsä alle ja  käskytin häntäkin, että kato nyt mikä tossa on. Veli ei tajunnut. Totesi vaan, että joo-o, kuumemittarihan se siinä.

Kun olimme yhteisymmärryksessä todenneet, että normaalisti kellontarkat kuukautiseni olivat tainneet tehdä oharit ja jättää saapumatta, haimme digitestin vielä asiasta varmistuaksemme. Ja kyllä vain. Raskaana – Gravid läsähti iloisesti hetken odottelun jälkeen testin viikkonäyttöön. Soitin isälle. Soitin äidille. Kerroin, että näin on nyt näppylät, paksuna ollaan, mutta ei nyt vielä riemastuta (molemmat riemastuivat).

***

Ja tässä sitä nyt ollaan – lonkat juilien ihmetellään, kuinka pienen pieni hobitti-ipanamme muljuttelee iloisesti vatsanpeitteitäni jyskytellen samalla virtsarakkoani kasaan pikku nyrkeillään. Saapumisajakseen olemme saaneet neuvolakorttiin merkinnän 22.2.2016.

Näin lasketun ajan lähestyessä ja vauva-ajatusten täyttäessä raskausdementiasta hattaroituneen pääni ajattelin kertoilla myös täällä blogimaailmassa tarinaa siitä, miten meidän huushollissa lähtee arki rullailemaan, kun meitä pian onkin kahden ihmisasukkaan sijasta kolme.

 

Ihan pian hän on täällä.