Täysiaikainen!
Hellurei ja hellät tunteet vaan! Vielä ollaan yhtenä kappaleena, vaikka blogissa onkin ollut viikon hiljaista. Syyksi pistettäköön se, että olo on ollut kuin onkimadolla.
Tässä on nyt käsiämme läpsytellen odoteltu ja jännitetty ensin, päästäänkö kolmosella alkaville viikoille; seuraavaksi odotettiin viikkoa 34, joka sekin saavutettiin. 35. raskausviikolta eteenpäin toivottiin, että vauva malttaisi pysyä masun puolella täysiaikaiseksi, eli viikolle 37. Ja vauvahan malttoi! Nyt en enää stressaile viikoista, saa tulla, jos on tullakseen!
**
Torstaina mittarin raksuttaessa viikkoja 36+3 kävimme näytillä neuvolalääkärillä. Näiden neuvolan ohjelmaan kuuluvien lääkärin tarkastusten lisäksi olemme käyneet samaisen lekurin vastaanotolla muutaman ekstrakerran ennenaikaisuuden uhan vuoksi, ja vielä viikolla 34 kohdunsuulla ei ollut ehtinyt hirveitä tapahtua sen ollessa puolipehmeä ja kanavaa lääkäri arvioi olleen jäljellä vähintään 3cm. Tällä käynnillä kanavaa oli nippanappa 1,5cm ja kohdunsuulla sen verran pehmenneet tunnelmat, että lääkäri totesi seuraavien napakampien supistusten meinaavan ehkä jo lähtöä synnytyslaitokselle.
No, eivät meinanneet. Ne nimittäin iskivät, kun lähdin lääkäristä ja piipahdin kirpputorilla bussia odotellessani. Varmaan ottivat paikat lääkärin kopeloinnista nokkiinsa, sillä noiden supistusten kipu oli jotain ihan muuta, kuin mitä tähän asti tuntemani menkkamaiset polttelut olivat olleet. Hetken jo siellä hyllyjen välissä kivusta vikistessäni saatoin nähdä, kuinka änkkäisin vauvan siihen paikkaan, nokialaisen kirpputorin peränurkkaan, paikallisen kylähullun horistessa kassaneidille nurkan takana. Ajatus ei houkutellut, joten lähdin lyllertämään minkä vain kivuiltani kykenin takaisin kohti terveyskeskusta ja soitin isälleni, että nyt sattuu niin saatanasti. Isä lähti Tampereelta kiireenvilkkaa keräämään minua pois kuleksimasta. Minä aloin kaivaa synnytyspäivystyksen numeroa esiin. Ja sitten tuosta noin vaan, astuessani terveyskeskuksen ovista sisään ja näppäiltyäni synnärin numeron luuriini, supistukset loppuivat kuin seinään. Aha.
Siinä kärvistelyjen lomassa meinasi unohtua, että lääkärin tarkastuksessa pissanäytteeni ilmoitti proteiinien olevan hiukan koholla. Verenpaineet olivat kuitenkin tosi matalat, 102/69, joten suoraa epäilyä raskausmyrkytyksestä ei lääkäri kertonut olevan. Hän kuitenkin kehotti käymään vielä uusintatestaamassa pissan illalla ensiavussa. Siellä proteiiniarvot olivat taasen normaalit. Nyt olen päivystellyt verenpaineitani mummulta lainatulla verenpainemittarilla ja koska paineet ovat pysyneet tasaisesti todella hyvissä lukemissa, en ole osannut huolestua sen enempiä.
**
Napakat ja ajoittain todella kivuliaat supistukset ovat nyt vaivanneet yli viikonlopun. Eilen jo soittelin synnytyspäivystykseenkin. Siellä toivoteltiin tervetulleeksi, mikäli säännölliset supistukset alkavat muuttumaan vielä kipeämmiksi. Kipuaste säilyi kuitenkin samanlaisena supparista toiseen, ja iltaa kohti ne harvenivat ja lopulta hiipuivat. Yön nukkua porskutin paremmin kuin viikkoihin, enkä herännyt edes vessaan. Tänä aamuna supistukset jatkuivat samaan malliin kuin eilenkin. Tässä olen nyt aamupäivän hääräillyt eläimiä hoitaen ja järjestellen vauvan kamppeita sitä silmällä pitäen, jos lähtö tässä lähiaikoina yht’äkkiä tuleekin. Siinä sivussa olen roikkunut puhelimessa tyynnytellen erinäisiä alvariinsa soittelevia perheenjäseniä, jotka käyttäytyvät niin kuin tämä meidän vauva olisi ensimmäinen maailmaan syntyvä ihmisenpoikanen.
Saa nähdä, johtaako tämä kestosupistelu ja huonovointisuus mihinkään, vai ihanko vaan kettuillakseen kroppa huutaa hoosiannaa päivästä toiseen. Kai se vauvakin päättää vaan jäädä lopullisesti tuonne mahaan asumaan. No, yksi kissoista sentään oksentelee, minkä kerkiää. Onpahan ainakin vertaistukea.