Vauvan tulo eläintalouteen – uhka vai mahdollisuus?

Eilisellä neuvolakäynnillä neuvolantäti tiedusteli minulta jaksamisestani. Taitaa pari kuukautta kestäneet, lähes jatkuvat kivut ja huono nukkuminen näkyä jo naamasta. Ei tässä mitään, vakuuttelin. Joo, alkaahan tässä olla vähän katki-poikki-puhki, mutta kyllä pää sen kestää; aina voi lohduttautua sillä, ettei tätä kestä enää loputtomiin, ja että pikkutirrin ulos punkeaminen ja syliin saaminen on varmasti lopulta niin suuri palkinto, että se tulee kuittaamaan kaikki kärvistelyt mennen tullen. Neuvolantäti kuitenkin painotti, että on ihan ok tuntea negatiivisiakin tunteita. Hän myös muistutteli, että nyt mun täytyy ottaa tämä raskauden loppuaika levon ja rentoutumisen kannalta, hemmotella itseäni ja suoda itselleni paljon fiilistä kohottavia pieniä iloja päiviin.

No, minä tyttö otin tänään vinkistä vaarin ja ajattelin lellitellä itseäni kiireettömällä, supermaittavalla aamiaisella. Paistoin vähän luomupekonia ja omasta kanalasta vastahaettuja munia. Heitin siihen kylkyseen aimo annoksen salaattia, otin lasin raikasta mehua, keitin kaffet. Istuin pöydän ääreen ja seurailin lintulaudan vilinää, samalla kun silmät kiiluen ja kuola poskella kävin käsiksi herkkuaamiaiseeni.

Kahden suupalan ja mehuhörpyn jälkeen nenääni tulvahti mellevä paskanhaju.

Hajun lähteeksi paljastui – ylläripylläri – Elli-koiramme, joka oli taasen päässyt nyysimään jotain massulleen sopimatonta evästä pöydältä ja saanut vatsansa sukkelalle. Kaihoisasti jouduin jättämään herkkuaamiaiseni, ja lähdin pesemään koiraa ja selvittelemään silmiä kirvelevän ödöörin alkulähdettä.

Kun koira sekä yläkerran lattia oli pyykätty, palasin aamiaiseni ääreen. Niin ruoka kuin kahvikin oli kylmää. Söin, hörppäsin kitusiini kylmän kahvin ja mietin, että täytyypä muistaa mainita neuvolantädille siitä, etteipä ole itsensä hemmottelukaan ihan niin läpihuutojuttu, kuin äkkiseltään kuvitella saattaisi. Mutta positiviiselta kantilta katsoen, näiden arjen lyksyksen keskeyttävien kakankuuraussessioiden jälkeen vauvan vaipanvaihto tulee tuskin koskaan järkyttämään ruokahaluani tippaakaan.

**

Tämän sekalaisen eläinsirkuksen tirehtöörinä on saanut jo tottua siihen, ettei elämä ole ennen lasten saantiakaan ollut elämää ihan vain itseä varten. Olen kaveripiiristäni ensimmäinen, joka saa lapsen (Antin kavereissa – sikäli kun meillä nyt enää sun kaverit ja mun kaverit -tyyppistä jaottelua muka harrastettaisiin – perheellisiä sitten jo löytyykin enemmän). Ystäväni ovatkin jo eläinlaumani kohdalla pohtineet, etteivät osaisi kuvitella omalle kohdalleen moista vastuuta toisesta elävästä olennosta. Lienee siis ihan luontevaa, että mä olen meistä ensimmäinen lisääntyjä; itse kun en osaisi ajatella eläväni elämää, jossa en oman hengissä pysymiseni lisäksi kantaisi kontollani vastuuta myös muiden elon sujuvuudesta ja jatkuvuudesta.

Uuden, pienen ihmisen ilmaantuminen pysyväksi asukkaaksi eläimiä vilisevään taloon aiheuttaa jo ihan käytännönkin kannalta paljon pohdittavaa. Miten esitellä uusi asukas perheen pörröisille jäsenille? Miten hoitaa esimerkiksi nukkumajärjestelyt niin, ettei vauvalle koidu vaaraa yöllä naaman päälle kömpivistä karvaturreista? Kuinka opettaa kaikille osapuolille molemminpuolisen kunnioituksen ja toisen henkilökohtaisen tilan huomioonottamisen tärkeys? Miten ratkoa ennalta-arvaamattomat tilanteet? Kuinka jakaa aikaa ja huomiota riittävästi kaikille? Eläinsuojelu- ja lemmikkiyhdistysten toiminnassa mukana olleena ja vapaaehtoisena hääräilleenä olen nähnyt karmeat määrät tapauksia, joissa vuosia perheessä elänyt lemmikki saa lähtöpassit vauvan tultua taloon. Joissakin tapauksissa uuden kodin etsiminen lemmikille on ollut viisas päätös: ongelmien ilmetessä perhe on yrittänyt ratkaista asiaa monin eri tavoin siinä onnistumatta, ja lopulta uuden kodin etsiminen lemmikille on osoittautunut kaikkien osapuolien kannalta parhaaksi vaihtoehdoksi. Iso osa tapauksista on ikävä kyllä ollut kuitenkin niitä, joissa eläin jää vauvan tultua ihan hunningolle, tai ilman ensimmäistäkään ongelmanratkaisuyritystä pistetään viestiä eläinsuojeluyhdistykseen, että ”jos ette hae tota pois niin viedään piikille”. Se, että lemmikin arvo elämäntilanteen muuttuessa yhtäkkiä onkin ihan olematon ja ettei sille anneta edes mahdollisuutta, on mielestäni epäreilua. Usein unohdetaan kokonaan, että uuden ihmisen tulo taloon on myös eläinasukkaalle maailmaa mullistava muutos, johon se tarvitsee aikaa ja apua sopeutuakseen.

Meidän kohdalla olen ajatellut asiaa siltä kantilta, että ennen vanhaan eläinten pito oli joka torpassa elinehto, ja lapset hoidettiin luontevasti siinä muun elämän ohessa. Muksut pyörivät jaloissa lypsyllä käydessä ja paskaa lapatessa, ja kasvettuaan heidät valjastettiin avuksi eläinten hoitoon ja muihin talon töihin. Uskon, että eläimet voivat opettaa meidänkin tirrillemme paljon sellaisia arvoja, joita yritämme elämässämme vaalia ja näin siirtää eteenpäin myös jälkikasvullemme.

**

Olisi kiva kuulla muilta ajatuksia eläinten ja lasten yhteiselosta, sekä ihan käytännön kokemuksia ja vinkkejä, miten olette itse tutustuttaneet lemmikkejänne vauvaan! Omassa päässäni pyörisi aiheesta miljuuna mietettä, mutta täytynee jättää ne toiseen postaukseen ja palailla asiaan myöhemmin. Nyt pitää sännätä viemään tuota yhtä ripulipyllyä ulos ennen kuin löydän enempää haiskahtavia, syvällisiin pohdintoihin ajavia ylläreitä lattialta.