Citius, altius, fortius.

Olen herännyt tänään kello 4.30. Suurimmat arvokilpailut ovat viime vuosina olleet toisella puolella maailmaa, joten suomalainen urheilufani joutuu tinkimään yöunistaan. Tällä viikolla siis kamppaillaan mestaruuksista yleisurheilun MM-kilpailuissa, jotka käydään Pekingissä.

Nainen intohimoisena penkkiurheilijana tuntuu olevan hieman kummallinen yhdistelmä. Itsekin tätä kirjoittaessani runoilin ensin pitkät pätkät siitä, miten olen aikoinani innostunut urheilun seuraamisesta. Miehillä penkkiurheilun ajatellaan usein olevan jotenkin sisäsyntyistä, naisilla poikkeuksellista. Välillä tuntuu, että ollaakseen (yhtä) uskottava keskustelija urheilusta puhuttaessa, naisen täytyy osata briljeerata tiedoillaan ja taktisella osaamisellaan. 

Minä välitän harvassa urheilulajissa teknisistä tai taktisista kuvioista. Urheilua voi aivan hyvin seurata, vaikka ei tietäisi, mikä on paitsio tai miltä kaarelta salchow lähtee. Minä katsoin eilen elämäni ensimmäisen kerran vikellystä, vaikka en tiedä lajin säännöistä yhtään mitään. (Se on muuten todellisten hurjapäiden laji!)

Urheilussa minua koskettaa eniten tunteet ja tarinat. Mikä tunteiden kirjo näkyy nytkin jokaisena kisapäivänä, karvaita pettymyksiä ja suurinta mahdollista iloa. Itkupillin itku on herkässä kisoja seuratessa. Esimerkki hyvästä tarinasta on Jessica Ennis-Hillin eilen voittama seitsenottelun maailmanmestaruus. Ennis-Hill synnytti esikoisensa vain 13 kuukautta sitten ja teki käytännössä samantien paluun maailman kärkeen. Mikä teräsnainen!

Otsikon citius, altius, fortius on tietenkin olympialaisten tunnuslause, mutta sopii erinomaisesti myös yleisurheilukilpailuihin. Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin. Yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut ovat mahtava yhdeksän päivän näytelmä. Komedia, tragedia ja farssi samassa paketissa.

Tänään heitetään miesten keihään karsinta kello 14 alkaen. Maailman nopein nainen ratkaistaan satasen finaalissa kello 16.35.