Tänä kesänä olen viettänyt aikaani Jussi Adler-Olsenin seurassa. Tai siis, Carl Morckin seurassa. Olen lukenut putkeen kaikki suomeksi ilmestyneet Osasto Q -dekkarit ja vielä katsonut kaksi kirjoihin perustuvaa elokuvaakin. 

Adler-Olsenilla on homma hallussa. On sopivan mörkki päähenkilö, viihdyttäviä sivuhenkilöitä (Assad!), dekkareiksi hyvinkin pätevät juonet. Mutta se jaappauksen määrä! Vangissa on 437, Metsästäjissä 451, Pullopostia’ssa 551 ja Tapaus 64:ssä 517 sivua. Lähes kaksituhatta sanaa Carl Morckin sielunmaisemaa on aika paljon.  Ja Jussi Adler-Olsen on kertonut, että osia tulee yhteensä kymmenen! 

Adler-Olsen pamauttaa syyllisen tietoon yleensä heti alussa. Siihen dekkarin jännitys ei siis perustu. Oikeastaan, jännitystä Adler-Olsen käyttää moniin kollegoihinsa (esim. Kristina Ohlsson tai Lars Kepler) verrattuna aika säästeliäästi. Siinä ehkä piileekin Adler-Olsenin huono puoli. Siinä missä edellämainittuja Ohlssonia tai Kepleriä lukee silmät ristissä aamuneljältä (koskapakkolukeakerralla!), Adler-Olsen nököttää yöpöydällä viikonkin. Se ei siis juuri koukuta. Yöunet kiittävät.

Juonia Adler-Olsen osaa punoa. Kokemukseni mukaan 9/10:stä dekkarista omaa kömpelön loppuratkaisun. Eikä sillä ole edes väliä, kuhanvaansaaäkkiätietääkukaonssyyllinen. Jussi Adler-Olsen tapaa rakentaa kirjoihinsa aikamoiset motiivit ja monipolviset koston kiemurat, jotka jäävät mieleen pyörimään. Ja niin yhteiskuntakrittinen Adler-Olsen on, että ihan huimaa. Ehkä vähän vähempikin riittäisi.

Ja Jussi Adler-Olsen on vielä hauskakin! Niin hauska, että kirjoittaa samat läpät joka kirjaan. Ja nauran joka kerta.

Gummeruksen sivuilta voi lukea Jussi Adler-Olsenin kirjoista enemmän. 

P.S. Luulin pitkään, että Adler-Olsen on suomalainen. En tiennyt, että Jusseja kasvaa muuallakin kuin Suomessa.