Kun äitillä on masennus
Tämä on aihe, josta olen aina halunnut puhua ja vaikka siitä pikkuhiljaa puhutaan enemmän ja enemmän, silti mielenterveysongelmat herättävät aina negatiivisen kuvan ihmisestä. Niinpä haluan kertoa tästä täällä.
Koen olevani perusiloinen äiti, en ole itsetuhoinen, en ole aina mieli maassa, silti diagnoosinani komeilee sekamuotoinen ahdistuneisuushäiriö ja keskivaikea masennus. En häpeä niitä, kerron hyvin avoimesti ihmisille sairauksistani, jos ne tulevat puheeksi. Sillä ne ovat osa minua nyt ja myös tulevaisuudessa. En itse usko, että koskaan pääsen kokonaan näistä eroon, mutta tällä hetkellä tilanteeni sairauksieni osalta on todella hyvä.
Lääkitykseni on tasapainossa, en tosin ole pitkään aikaan käynyt missään puhumassa asioistani, vaan olen opetellut käsittelemään asioitani itse päässäni, kirjoittamalla ja muulla luovalla toiminnalla. Tähän voin palata myöhemmin, miksi näin.
Miten sairauteni sitten näkyy meidän elämässämme?
Ei juuri mitenkään, mutta silti se vaikuttaa elämäämme todella paljon. Emme käy lapsen kanssa niin usein kahviloissa, ravintoloissa, elokuvissa emme ole käyneet ikinä, sillä suurimpana osana ajasta nämä paikat ajatuksen tasolla jo aiheuttavat ahdistusta ja vaikeutta lähteä. Vaikka itse ne paikat ovat juuri niitä missä tykkäisin aikaa viettää, mutta jostain syystä en osaa niihin enää lähteä.
Kun on huonopäivä, sen huomaan jo heti aamulla herätessäni. Vaikka kuinka koittaisin kääntää ajatukseni positiiviseksi, ne eivät käänny, mikään ei lohduta tai tunnu auttavan. Silloin olen se väsynyt, kiukkuinen ja turhautunut äiti, jolla menee hermot, kun mikään ei mene niinkuin olen ajatellut, purskahtelen itkuun ja soimaan itseäni kaikesta. Silloin pysytään usein myös sisällä. Vaikka tiedän, että ulkoilma saattaisi hiukan piristää mieltä, en kykene siihen. Olen tyytyväinen jos suoriudun päivän loppuun edes jotenkin.
Me emme myöskään kyläile kovin paljoa, emme edes sukulaistemme luona. Sillä minua ahdistaa. En tunne kuuluvani joukkoon, ja ahdistukseni osaa vakuuttaa minut siitä, että kukaan ei oikeasti halua nähdä minua. Kyläilemme kuitenkin, koska A:lla on oikeus saada tutustua sukulaisiinsa ja luoda heihin suhteen jollaisen haluaa. Minun sukuni on mielestäni aivan ihana, he ovat välittäviä ja rakastavia, mutta en ole saanut selätettyä tätä ajatusta siitä, että minä en kuuluisi perheeseen. Olen puhunut tästä tätinikin kanssa ja hän ei ymmärrä mistä olen moisen ajatuksen päähäni saanut, mutta ymmärtää, että sitä on vaikea selättää.
Mistä saan apua?
Lähisukuni tietää mielenterveysongelmistani ja herkästi tulevat apuun, jos annan vähänkin ymmärtää, että voimavarani alkavat hiipua, mutta en usein ilmaise asiaa, kun vasta sitten kun kuppi kaatuu nurin ja en kykene enää muuhun kuin itkemään. Ja se on yleensä aivan liian myöhään.
Olemme myös olleet varhaisentuen asiakkaita ja en voisi olla kiitollisempi siitä ajasta, kun he auttoivat minua jaksamaan paremmin. Sain elämäni pikkuhiljaa raiteilleen, hoitosuhteeni oli hyvää vauhtia alkamassa ja lääkitystäni katsottiin uudelleen. A muistelee vieläkin lämmöllä kotipalvelun työntekijöitä jotka meillä kävivät.
Elämämme on silti täysin normaalia, toisina päivinä hankalempaa niinkuin kaikilla muillakin, osaan hakea kuitenkin apua jos tilanne sitä vaatii, puhumme tunteista A:n kanssa ja meillä tunteet saa näkyä ja kuulua, sillon kun itkettää saa itkeä ja jos suututtaa niin sitten suututtaa, asioista voidaan aina puhua.
Diagnooseistani huolimatta olen ihana kamala äiti!
