Etävanhemman velvoittamattomuus

Haluan jo heti alkuun sanoa, että tämä teksti voi provosoida etävanhempia ja tarkoitukseni ei ole heitä väheksyä, tuomita tai yleistää.

Missä mennään?

A:n tapaturmasta on kulunut jo jonkun aikaa, kipsi on ollut nyt viikon ja elämä on ollut melko kuormittavaa, mutta onneksi on hyvät tukiverkostot joiden avulla varmasti selviämme tästä. A saa toisinaan ”raivareita” kipsin takia ja ne kuormittavat henkisesti meitä molempia kaiken muun lisäksi. A on kuitenkin ollut aivan super reipas kaiken tämän ajan. Myös nyt, kun kipsi aiheutti kipua kantapäähän ja kipsi vaihdettiin yhden päivän aikana kaksi kertaa! Toivottavasti tämä kolmas kipsi nyt olisi tarpeeksi hyvä, eikä kipuja tulisi.

A:n isä ei ole osallistunut A:n hoitoihin mitenkään, olemme menneet hyvin pitkälti minun jaksamisella, sekä isäni perheen avustamana.

Etävanhemman helppous

A:lla kuuluisi olla nyt menossa lomaviikko isänsä luona. Tein kyllä alkuun selväksi isälle, että en mielelläni antaisi pyörätuolissa istuvaa lasta hänen luokse, hänen asuntonsa koon ja ihmismäärän takia, sillä vaikka A:n pyörätuoli on pieni, se vie paljon tilaa asunnosta jossa sitä ei ole tarvittavaa määrää, edes siihen että ovesta pääsisi sisään. Tiedän itse asunnon ahtauden sillä olen siinä samaisessa asunut A:n ja hänen isänsä kanssa itsekkin. A:n isä ymmärsi tilanteen ja sovimme, että katsomme lomalle parempaa ajankohtaa myöhemmin.

Muutaman päivän päästä A:n isä kuitenkin kysyi voisiko A siitä huolimatta tulla luokseen lomaviikoksi. Annoin suostumukseni ja kerroin millaista A:n hoito tällä hetkellä on ja miten paljon se vaatii. Tässä kohtaa A:n isä kajauttaa ilmoille lauseen ”Ei minusta ole hoitamaan sitten lasta, katsotaan tapaamisia sitten, kun jalka on kunnossa”. Ja näin etävanhemmalla on kaikki helppous vain jättää hoitamatta lapsi, joka hoitamista ja tukea kaipaa juuri sillä hetkellä eniten. Lähivanhemmalla ei tätä mahdollisuutta ole, oli tilanne mikä hyvänsä se on vain purtava hammasta ja mentävä vaikean ajan yli. Mikään ei velvoita etävanhempaa tapaamaan lastaan, noin vain elämää voidaan jatkaa normaaliin tapaan ja katsotaan sitten, kun lapsi voi taas toimia normaalisti.

Jossittelut eivät yleensä kuulu tapohini, mutta tässä kohtaa mietin, mitä jos olisi käynyt vielä pahemmin, mitä jos olisi tapahtunut jotain, mistä A saa pysyvän vamman, pysyvän rajoitteen liikkumiselleen, häviäisikö isä vain, koska hänestä ei ole hoitamaan lasta, joka vaatii niin paljon, tarvitsee aikuista tuekseen lähes kaikessa. Tarvitseehan A muutenkin aikuisen tukea ja apua, mutta nyt tietenkin paljon enemmän ja erilaisemmissakin asioissa missä ei normaalisti. Miten etävanhempi ei kykene hoitamaan lastaan?

Ja kuten sanoin, en ollut itse hirveän halukas antamaan A:ta isälleen lomaviikoksi, joten olen henkisesti valmistautunut kokoajan siihen, että minä hoidan tämänkin tilanteen yli ja sitten palataan ns. normaaliin. Mutta tuo lause loukkasi, tuntui pahalta A:n puolesta. En tietenkään voi A:lle sanoa, että et voi mennä isille, koska isi ei koe olevansa kykenevä hoitamaan sinua nyt, mutta miten voi luottaa, että toinen osaa sitten normaaleissa olosuhteissa hoitaa lapsen, näyttö on ollut aika huteraa viime aikoina sen suhteen kyllä. Lapsi tuodaan kotiin aikaisemmin, koska isä ei kykene viemään lasta lääkäriin, lapsi ei nää isäänsä koska isä ei kykene hoitamaan lastaan. Toisinaan sitä miettii miten helppoa olis olla se etävanhempi ja tiukanpaikan tullen nostaa vain kädet ylös ja sanoa ”ei pysty”. Mutta minusta ei olisi sanomaan niin, kun kyse on omasta lapsestani, lapsesta jota rakastan yli kaiken. Miten kukaan vanhempi voi tehdä niin?