Koen olevani yksinhuoltaja, vaikka meillä on A:n isän kanssa yhteishuoltajuus. A on kuitenkin pääsääntöisesti aina minulla, olenhan lähivanhempi. A:n isä asuu toisella paikkakunnalla ja käynnit isän luona ovat ”vain” joka toinen viikonloppu. Nyt varsinkin uhmaiän ollessa kunnolla päällä lapsivapaiden merkitys itsellenikin on kasvanut ja mieleeni on herännyt kysymys. Olenko ihan kamala äiti vai itsestään huolta pitävä vanhempi?

Lapsivapaiden merkitys minulle

Lapsivapaat ovat aikaa, jolloin saan ladata akkujani. Saan tehdä juuri sitä mitä haluan ja juuri siihen aikaan kuin haluan. Ei tarvitse potea huonoa omatuntoa siitä, että haluan juoda päivällä lasin (kaksi tai vaikka kolme) viiniä tehden omia juttujani. Voin lähteä iltakahville kaverin luokse vielä ilta seitsemän jälkeenkin tai vaikka keskellä yötä ajelemaan tai vaikka lenkille (tätä vahinkoahan ei yleensä pääse kyllä tapahtumaan).

Nautin suunnattoman paljon ajasta, kun A ei ole luonani vaan toisen turvallisen aikuisen kanssa. Ja tämä on se, mistä poden huonoa omatuntoa, saanko nauttia ajasta ilman lasta niin paljon, kun siitä nautin? Sehän on kuitenkin minulle tärkeää aikaa, ihan yhtälaillahan nautin ajasta, jonka A on luonani. Se on kaksi viikkoa täyttä iloa ja riemua sekä tuskaa ja kyyneliä, meillä nimittäin kaikki tunteet ovat sallittuja. Niin A:lla kun minullakin. Kun oikein kiehuu, sen saa ilmaista ja näyttää, jos oikein naurattaa ja ilostuttaa, sekin näytetään.

Miksi sitten poden huonoa omatuntoa ajasta, jolloin saan ladata akkujani?

Varmaan siksi, että sittenhän on vielä muut sukulaiset ja kummit, jotka lapsen kanssa haluavat viettää aikaa. He käyvät töissä ja A menee välillä viikonloppuina Ukkilaan tai jonkun kummin luokse yökylään, joskus koko viikonlopuksikin. Silloinhan minulla on ”liikaa” aikaa vain itselleni? Ensin viikonloppu isällä, sitten kotiin ja seuraavana viikonloppuna Ukkilaan ja sitten kotiin muutamaksi päiväksi ja viikonloppuna isälle. ”Ethän sinä kerkeä itse olemaan A:n kanssa ikinä” huutaa pääni ja omatuntoni. Vaikka totuushan on se, että A ei ole aina poissa, hän on paljon minun kanssani.

Nytkin meillä on poikkeustapaus ja A on ollut minulla kolme viikkoa. Eilen sain kolme tuntia hengähdystä, kun miesystäväni toimi lapsenvahtina. Tänään huokaisin, että ONNEKSI A lähtee isälleen juhannukseksi, tarvitsen niin tämän lapsivapaan jo, akkuni (lue hermoni) alkavat olla loppuun kulutetut.

No saako lapsivapaata odottaa innoissaan?

Kyllä, kyllä ja vielä kerran KYLLÄ! Me vanhemmat olemme ansainneet lapsivapaamme, me olemme ansainneet pitää huolta itsestämme myös! Pitäkää huoli myös itsestänne 🙂