Taikanappi
Laten kanssa oltiin kerran merillä vähän lataamassa akkuja ja virkistäytymässä- siis rehellisellä risteilyllä Itämeren yli ja takasin. Late oli jo etukäteen hehkuttanu, että ihan huikee bändi sattuu oleen esiintymässä illalla. Mua ei sinänsä se keikka kiinnostanu, vaan laatuaika Laten kanssa.
Me juostiin ympäri laivaa onnesta sekavina. Me ei löydetty enää takas hyttiin, joten Late tarjos shotteja baarissa. Sinne oli huomattavasti selkeemmät opasteet. Me juotiin ittemme huomaamatta humalaan. Lopulta hyttikin taas löyty, ja viimesten ehostusten jälkeen rynnittiin keikalle. Late joras kun viimestä päivää, ja mää yritin ihastukseltani kans vähän heilua, mutta lähinnä tuijotin bändin solistia levee hymy naamallani ja mun sisällä räjähteli niinä hetkinä, kun sen valoissa tuikkivat silmät osu muhun. Se hymyili yhtä leveesti takasin.
Kesken keikan me käytiin hytissä. Late pakotti mut ottaan ”väli-Jekkua”. Mää yritin estellä. Jägermeisteri kävi kuitenkin huulilla ja huone pyöri ympyrää, ja me lähettiin korot solmussa takas keikalle. Tunnelma oli huikee ja kädet heilu kun tuulimyllyt, kun hetken päästä karjuin Latelle musiikin yli, että:
-OLI MUUTEN AIVAN VITUN HYVÄ IDEA SE VÄLI-JEKKU! MULLA ON IHAN SAIRAAN HYVÄ FIILIS!
Keikka loppu aikanaan, ja yö jatku levottomana seuraavaan aamuun saakka. Tukka ei ees ollu kipee, kun levänneinä heräiltiin seuraavaan päivään, ja keitettiin aamukahvit. Late oli siis ottanu vedenkeittimen ja pikakahvia mukaan. Toistan, vedenkeittimen. Risteilylle. Huikee muija. Se löi banaanit ja croissantit pöytään, ja siinä Taxfreesta ostettujen karkkien ja hajuvedeltä ja tupakalta tuoksuvien vaatteiden keskellä nautittiin hotellitason aamiainen.
Myöhemmin me istuttiin baarissa ja Late joi tasottavaa, kun Solisti ja Basisti käveli meidän pöydän ohi. Sen silmät tuikki ilman lavan valojakin, kun se morjesti ja katos takahuoneeseen. Yhtäkkiä baarin valot pimeni ja lavalle räjähti hässäkkä päälle. Rynnittiin eturiviin, ja sain tuijottaa Solistia vielä uudemman kerran. Ilman väli-Jekun aiheuttamaa sekavuutta pystyin tällä kertaa myös vähän tanssiin.
Kuukausia myöhemmin Late muutti perheineen uuteen asuntoon. Se ilmotti tuparipäivämäärän, baarin ja esiintyjän. Sama bändi, kuinka sattukin. Yhtä komeena Solisti otti lavan haltuun niin maalla kun merelläkin. Mää huomasin että se tunnisti mut, ja päätin ettiä sen keikan jälkeen käsiini. Siinä kuitenkin kävi niin, että tupareita viettään päässeet perheelliset pariskunnat ei kestäny vapaaillan painetta, ja osa väsähti, osa riiteli, ja osa hiljeni. Vanhaan kunnon Lateen ei ees saanu katsekontaktia, se tais vetää elämänsä perseet. Ei siinä auttanu kun lähtee Laten uuteen kotiin nukkuun kuva Solistista pois mielestä.
Viikko siitä mää kirjauduin Tinderiin. 10 minuuttia eteenpäin Solistin kuva hyppäs mun silmilleni, ja päästiin jutteleen. Olin jääny kuulemma mieleen. Se soitti mulle puhelimessa kitaraa. Sold!
Se puhutteli mua koko nimellä ja sai mut nauraan kyyneleet silmissä. Se epäili, että taidan olla semmosta sorttia, jota naurattaa oikeestaan kaikki. Pitää paikkansa, mutta on siinäkin laatueroja. Se kerto eronneensa vähän aikaa sitten, ja sano, ettei ite oo hakemassa mitään sen vakavampaa. Mää kiitin rehellisyydestä.
Me päätettiin nähdä, kun sillä oli mun kaupungissa keikka. Me nähtiin liikennevaloissa, ja se tuoksu ihanalta kun me halattiin. Poukkoilin sen ympärillä onnellisena, kun ylitettiin tie ja mentiin käymään Teboililla. Mää ostin ison askin sinistä Pall Mallia. Olin kertonu sille, etten oikeesti polta, mutta että kesätöissä oli rajusti lipsunu polttamisen puolelle. Me mentiin mun luo ja istuttiin takapihalla auringossa, kun se totes mulle naureskellen kolmannen röökin kohdalla:
-Tytöks, joka ei polta, sää poltat aika paljon.
Se ei haitannu sitä. Mikään ei haitannu sitä. Sen seurassa oli onnellista olla. Ei me kai mitään kovin syvällisiä puhuttu, mitä nyt ihmeteltiin elämää. Me naurettiin elämälle.
Me siirryttiin sisälle ihmetteleen toisiamme. Se sulki verhot, toi ne tuikkivat silmänsä niin lähelle mun silmiä kun pysty, ja sulki nekin. Sen huulet oli käsittämättömän pehmeet, ja sen kädet oli hitaat ja varmat. Mun hengitys oli katkonaista kun tuijotin sitä hämilläni silmiin. Se halus vaan kattella mua kun hengitys katkoilee. Sillä ei ollu kiire.
Meillä oli hyvin aikaa, ja se aika käytettiin hyvin. Jossain kohtaa tapahtu yllättävä käänne, kun tajusin, että mun päälläni makaa mies, joka tykkää puhua tuhmia. Erikoisella äänellä, otsa kurtussa ja hampaita yhteen purren, vähän niinkun vihasesti lemmikkiä toruen, se lauko ihmeellisiä asioita.
-Nii, löytykö sieltä semmonen taikanappi, nii… Se puhu pitkään tästä taikanapista. Hetken aikaa kuuntelin ja tuijotin miestä epäuskosena. Oisin varmaan nauranu, jos en ois ollu niin euforiassa. Se tiesi mitä se teki, ja se vaan halus puhua tekemisistään samalla, vähän erikoisella äänellä. Ja mikä mää oon estään taiteilijaa tulkittemasta itteensä. Se teki taidetta, puhu tuhmia ja mun henkeni salpautu.
Se hyppäs jossain kohtaa vaa’alle, ja tuuletti siinä, nyt jo ihan omalla äänellään, ettei muista milloin on viimeks painanu alle 92 kiloo. Me unohdettiin syödä ne pekonit, mitä olin sen alle 92 kiloselle vartalolle hankkinu, ja lähettiin kohti keskustaa.
Se lähti keikalle ja mää lähdin ystäväni kanssa yhille. Mun ystäväni nauro mulle kaljansa yli päin naamaa, kun kerroin sille, että oli tällänen vieras käymässä päivällä, ja myönsin, että lipsahti lihalliseks.
-No, se tiesi mitä se halus, enkä mää varsinaisesti pannu hanttiin, sanoin.
-Nii, et pannu hanttiin. Mutta panit kyllä.
Me pidettiin Solistin kanssa yhteyttä kunnes mun elämääni löyty mies, jonka kanssa pystyin näkeen tulevaisuuden (se oli noin kuukauden mittanen tulevaisuus). Halusin keskittyä siihen, ja kerroin Solistille. Se kiitti rehellisyydestä, toivo mulle ihanaa tulevaisuutta ja totes, että jos vielä nähdään, se on onni.
Ihan turhaa sitä yleistetään noita muusikon renttuja tietynlaisiks. Solistin kultanen sydän tuikkii kilpaa sen silmien kanssa. Se on sellanen kiltti muusikko.
Paitsi jos painaa taikanappia. Sillon se on aivan sairaan tuhma.