Erisani yöpöydällä

-Moro! Onks sulla poikaystävää?

Isoveli soitti, ei kyselläkseen kuulumisia tällä kertaa, vaan kartottaakseen siviilisäätyä. No eipä ollu. Vietettyäni yhdeksän kuukautta yksin, syynä sielua ja ruumista rajusti raadellu suhde, olin vihdoinkin valmis uuteen koitokseen.

Ne oli mun elämäni ensimmäiset sokkotreffit. Kyllä jännitti. Päätettiin mennä juomaan yhet keskustaan, ja soitin sille ekan kerran bussimatkalta. Sen ääni laahas ja se kuulosti tylsistyneeltä, vaikka oli hehkuttanu oottavansa treffejä sikana. Siinä kohtaa lähti jännitys, kun aattelin, että vastassa on todella tylsä mies.

Ei se ollu. Se istu terassilla oottamassa, ja hymyili leveesti mut nähdessään. Se oli vilpitön ja ihana tyyppi, niinkun isoveli oli luvannu. Se kerto miten oli tutustunu mun veljeen, ja se kerto sen työstä. Se hämmästy itekin, mitä se puhuu niin paljon, ja totes, miten kiva oli olla treffeillä, missä puhutaan ja nauretaan, eikä tuijoteta vaan kalansilmää. Ymmärtääkseni se tarkotti telkkaria. Se oli myös ylpee siitä, että on kuulemma ainoo sen niminen koko maassa. Pakotti kattoon väestörekisteriliiton sivuilta. Katoin sen mieliks. Sen nimi oli kaunis, ja ymmärsin kyllä, miks se oli halunnu teettää puvun takin, minkä sisävuoreen oli kirjailtu sen nimi kultasella langalla.

Mentiin toiseen baariin sohvalle pitään toisiamme hyvänä, ja matkalla sen luokse mietin puistossa, kuinka helppo sitä voikaan ihminen olla. Kysyin mitä se tekis, jos sanoisinkin haluavani kotiin. Se sano, että lähtis saattaan mut pysäkille. Se oli mun naurettava yritykseni esittää hetki vaikeesti tavoteltavaa. Ei ollu kyllä mikään Oscarin veronen suoritus. Mää olin ollu hei yheksän kuukautta yksin. Siinä ajassa ois ehtiny hautoo syntymäkelposen vauvan.

Se sano sen asuntoo itsemurhayksiöks. Mun mielestä se oli valosa paikka. Mää huomasin pientä eroo meidän energiatasoissa. Sain hepuleita sen sängyssä säännöllisesti, kun sitä näin, enkä tykänny, kun se käski mua rauhottuun. Tylsä puhelinääni oli sen ongelma, ylikierroksilla käyminen mun. Ei sitä kaikki jaksa.

Kerran se pyysi aamulla, että jäisin sen asuntoon, että oisin siellä, kun se tulee töistä. Pyöräilykypärä päässänsä se huusi ovelta, että ”Jos peset  pyykit, mää kosin sua!” Tottakai mää pesin ne pyykit. Se tuli kotiin ja huuhteluaineen hennossa tuoksussa kosikin vielä. Sormukset jäi silti hankkimatta. Paskanen nauru ja ”TAHDON!” ei menny läpi.

Toisen kerran mun piti nähä Late mua juuri kosineen miehen työpäivän aikana, ja se sano, että Late voi hyvin tulla sen luokse käymään, vaikka se ite on töissä. Latehan tuli, ja totes ensimmäisenä:
”Jaahas, tää taitaakin olla oikee tosirunkkari.” Hämmästelin, mistä moiset syytökset- Erisani yöpöydällä oli kuulemma ilmiselvä todiste. Hetki siinä katteltiin Erisania ja ikkunalaudalla kasvavaa chiliä, ja lähdettiin pois.

Kerran mää keitin kananmunia viis tuntia levy nelosella. Niinkuin olen todennut; tykkään munasta kovana. Todellisuudessa, unohdin ne munat kotiin kun lähdin porukoilla käymään. Tulin takas, ja avasin oven. Siältä tuli niin perkeleesti savua, ettei eteensä nähny. Juoksin keittiöön, ja näin, kuinka kattilasta nousi ihan järkyttävä savupatsas. Vein sen kattilan munineen parvekkeelle ja jäin sohvalle istuun ja tuijotin asuntooni- sitä mitä savulta näky. Soitin kaverille, että näin kävi.

-Miks helvetissä sää siälä kämpässä istut, mene ulos idiootti! Ihan totta, häkä unohtu siinä hässäkässä. Menin sen kaverin luo yöks, ja kärysin sen sanojen mukaan savulta vielä viikkoja munankeittoepisodin jälkeen.

Illalla puhuttiin Erisanin kanssa puhelimessa. Se oli ääni täynnä empatiaa, ja valmis asuttaan mut luoksensa, kunnes savunhaju hälvenee mun kodistani. Jäin silti kaverin luokse. Musta alko tuntuun, ettei se suhde ollu matkalla mihinkään, mutten ollu kovin kypsä, enkä osannu sitä sanoo, niin että kummallisilla kommenteillani sitten vissiin ajoin sen pois.

Olin just saanu asunnon keskustasta. Muistan sen innoissaan miettineen, miten hienoo on mennä sit yhessä yöhön, kun koti on niin lähellä. ”Älä sää sano mun kotia omakses.”, totesin asiaan kuuluvasti. Miten herttanen tyttö. Se myös naama virneessä pohti mun syitäni muuttaa sen kans samaan kaupunkiin, johon luonnollisesti totesin: ”Älä nyt vaan luule, että mää sun takias muutan!” Ehkä mun vastauksetkin oli naama virneessä heitettyjä, mutten silti ihmettele, kun juttu lopulta hiipu pois.

Kuukausia myöhemmin, meidän piti mennä isoveljen kanssa siiville. Se ei ehtiny kun käymään mun luona, ja yhtäkkiä, valjen kutsusta, Erisani tuli myös. Me mentiinkin siiville kaksin. Me puhuttiin siitä, miten erikoisia ihmisiä oltiin tavattu siinä välissä, kun ei nähty toisiamme. Siipikastikkeen valuessa leukoja pitkin se kerto, miten joku tyttö oli todennu sille, ettei oo koskaan nähny kenenkään syövän niin sikamaisesti. Me sikailtiin ylpeinä yhdessä ja rohkastiin toisiamme sotkeen paikat rasvalla.

Yllistin sen äärimmäisen rumaa autoo erinäisin superlatiivein, ja se totes, että jos mun puheesta ottais pois vittuilun, jäljelle ei jäis mitään. Se sano autoonsa Get away’ks. Mää sanoin sitä Skip it away now’ks. Siinä autossa ei ollu ees bensamittarin hälytysvaloo, mutta Erisani ilmotti bensan olevan vähissä. Me mentiin tankkaan se. Me jorailtiin Teboilin katoksen alla, ja ulkopuolisen silmiin ois voinu vaikuttaa siltä, että kummankin teki mieli tanssia ihan vähän lähempänä. Se kätkettiin kuitenkin hienosti naurun alle.

Se vei mut mun kotiovelle. Skip it away now hyrräs tasasesti taustalla ja mun oli helppo hengittää. Hymyissä suin hehkutettiin, miten kiva ilta oli, ja tuijotettiin toisiamme liian syvälle silmiiin. Sitä hymyä katellessani mun ois kovasti tehny mieli pussata. Pussasin kyllä, poskelle, and then he skipped away.