Remmejä runkopatjassa

Olin hajottanu polveni akrobatiatunnilla, ja se leikattiin. Polveen jäi vaan kaks minimaalista arpee, paljon pienemmät kun ne, jotka oon ite Venuksellani sheivannu viereen. Taitava kirurgi, levoton sheivaaja. Kuuden viikon astumiskiellon jälkeen kesti jonkin aikaa, ennenkun pystyin taas  käveleen. Laten uunituoreen vauvan rattaat toimi mun taaperokärryinä, kun alotettiin kadonneen askeleen metsästys.

Käveleen oli opittava pian uudelleen, että vois lyödä korkkarit jalkaan ja lähtee yöhön. Lopulta, kun en enää juurikaan vaappunu kävellessäni, lyötiin lukkoon yks lauantai, jollon uuden punaset korkkarit pääsis ulkoileen. Isoveli näki ne mun hyllyllä, ja totes niitten olevan sellaset korkokengät, joita ei oteta pois sängyssä. Näinkin on käyny, ne on kauniit kengät.

Late lähti mun kanssa yön sykkeeseen, ja sen missio oli, kuten niin monesti ennen sitä ja sen jälkeen, löytää mulle mies. Johan siihen hetken päästä pölähti herkullinen kaljupää, mutta oltuani jokusen kuukauden pois pelistä, en todellakaan enää osannu normaalia baarikäytöstä. Totesin Sutenööri Latelle, että kohde on erittäin kelpo, ja flirttaillakseni nojasin seinään, selkä Kaljuun päin, kädet puuskassa. Sain Latelta kiityneen luennon luotaantyöntävästä kehonkielestäni, ja se komensi mua ottaan katsekontaktia. Hermostuneena kääntyilin ja pälyilin kun villijyrsijä kuolemanpelossa, ja Late pudisteli turhautuneena päätään.

Hetken päästä Kalju alko ravata meidän ohi säännölliseen tahtiin. Villijyrsijä sytytti! Lopulta se kumartu lähemmäs ja kysy:

 -Lähetkö tanssiin? Late tuuppas riuskasti selkään ja ”Selvä päivä” raikas tanssilattialla. Siinä joratessani tuijottelin miestä kevään, kävelykyvyn ja alkoholin humalluttamin silmin, ja mietin vaan, miten kivasti se kalju sopi siihen partaan. Jokusen biisin jälkeen me ajauduttiin sohvalle, missä totesin kesken kitalakee hipovan suudelman, laukkuni kadonneen. Rynnittiin Laten kanssa hiljasempaan nurkkaukseen, missä hätäsesti kuoletin korttini. Laukku luonnollisesti löyty välittömästi tän jälkeen, aivan täynnä jalanjälkiä. Jätin sen ilmeisesti lattialle. Miksei.

Laukkuepisodin jälkeen päätettiin mennä treffeille. Kaljupää ei halunnu puhelinnumeroo, vaan facebook-kaveruuden. Saamarin nykyaika. Se vei mut kattoon stand uppia. Se ei tarjonnu. Se vei mut yksille keikan jälkeen,  eikä tarjonnu. Sanokaa mitä sanotte, mutta kyllähän herrasmies nyt ensitreffeillä tarjoo, kun on ite kutsunu. En ois muuten välttämättä niin ees miettiny tätä herrasmies tarjoo-asiaa, mutta kun se puhu ittestään herrasmiehenä, yksikön kolmannessa persoonassa. Mitä se semmonen on.

Suutelin sitä silti ja sulin. Taas mentiin. Mun sisälläni käytiin suurta taistoo halun ja moraalin välillä. Tai no ei sitä mun sisällä käyty, ääneenhän mää meuhkasin. Kalju odotti rauhallisesti, että saan päätökseni tehtyä, ja kuten olettaa saattaa, käveltiin yhdessä bussiin numero 30. Kun päästiin sen opiskelijakämppään, heittäydyin sängylle ja nauroin onnellisena päätöksestäni. Karjasin sille nauruni seasta yhen sillon vielä hengissä olleen baarin iskulausetta lainaten:

-TIÄKSÄÄ, MÄÄ EN OO HELPPO, KUMMÄÄ OON VARMA! Se hiljensi mut huulillaan, hukutti huoneen eteriisiin öljyihin ja teki yöstä ihmeellisen – halus kattella kun mun hengitys kiihtyy. Me kuunneltiin Metallicaa, enkä tiedä kumpi laulo kovempaa, mää vai Hetfield. Kumpaakin Kaljun kämppis varmasti oppi inhoon.

Kalju punnitti banaaninkuoria ja piti tuloksista kirjaa. Kyllä. Seuraili, että kannattaako ostaa tavallisia, vai juniori-banaaneita.

-Mitä helvettiä? mää kysyin, koska mulla ei ollu kokemusta hedelmien punnittemisesta mualta, kun kauppojen hevi-osastoilta. Halus kuulemma selvittää, maksaako kuorista, vai hedelmälihasta. Sanotaanko näin, että banaanin punnitteminen ei vieny jalkoja alta ihan samalla tavalla, kun se öiseen aikaan öljytty kämmen.

Se punnitti myös ittensä joka päivä. Melkonen punnittija se kyllä olikin. Vaa’alla vuorotellen eri sorttisia banaaneja ja mies itte. Halus seurata jollain diagrammeilla, miten ihmisen paino päivittäin heittelee. Se oli myös vahva kun mikäkin, osallistu säännöllisesti johkin kaupungin vahvin mies- kisoihin, kisko autoja ja sen semmosta. Musta se oli seksikästä. Makoilin sen sängyllä, hieroskelin sen kaljua, ja viikkoja koitin ymmärtää diagrammeja ja tilastohuumoria. Ja saada sen ymmärtään itteeni. Tyttöö, joka syö banaaninsa miettimättä, paljonko se painaa.

Kerran se teki meille ruokaa. Istuin sohvalla, kun se kokkas, ja mietin, mikä tässä nyt mättää, kun ruokapöydän sijasta mua kiehto vaan sen makuuhuone. Sehän on mahtavaa, että mies tekee ruokaa. Viiniä nautittiin vesilaseista. No, en ois kaivannukaan mitään sen tyylikkäämpää. Sitä paitsi se ei malttanu syödä omaa annostaankaan loppuun, kun öljyt alko kutsua sitäkin.

Se oli eri ihminen päivisin ja öisin. Kerran se kysy multa, mitä mieltä oon käsiraudoista. Seuraavana iltana mää hymyilin kotona ranteisiin piirtyneille punasille painaumille. Se laitto viestiä, että seuraavan kerran kun tuut, turvasana on ”omena”. Mietin vaan, että kas kun ei banaani.

Kysyin siltä heti kun nähtiin, että:

-Mikä on niin jännä suunnitelma, että tartten turvasanaa? Se oli hiljaa ja katteli taas hetken, kun huokailin. Yhtäkkiä se tunki kätensä petauspatjan alle, ja kisko sieltä ranteisiin kiinnitettävät remmit. Mua nauratti, kun näin, että ne oli viritetty sen runkopatjaan, kun mitkäkin turvavyöt. En mää mitään turvasanoja kaivannu, kun tyrkytin ranteitani Kaljulle. Vähän jäi harmittaan, kun ei tullu ranteisiin painaumia sillä kertaa.

Aina kun aamu valkeni, se ois halunnu tehä jotain. Se ois halunnu kävellä käsikkäin, ja mennä kattoon ilotulitusta. Mulle riitti ilotulitukset sen makuuhuoneessa, ja mua harmitti, kun jostain syystä en vaan tuntenu tarvetta  tarttua sen käteen. Se huomas mun kiireeni omaan kotiin, vaikka mulla aina olikin kivaa sen kanssa. Se tais olla vähän hämillään. Oon huomannu, että kun tarpeeks naurattaa tää elämä, niin moni mies luulee, että se on ihastusta. Jotkut taas ymmärtää, että joskus on vaan niin sairaan hyvä olla, ettei siinä voi kun huutonauraa. Ei se aina liity perhosiin mahassa.

Me pysyttiin hyvissä väleissä, vaikkei enää nähtykään. Kolme vuotta myöhemmin aloin käymään salilla, ja tietenkin kerroin sille. Se innostu antaan mulle reenivinkkejä – olihan se kaupungin melkein vahvin mies.

Täytin 25, kun se laitto onnitteluviestin, ja pyysi mun osotetta. Kysyin, että aikooko lähtee stalkkaan, vai mitä meinaa, että tarviiko tässä ruveta miettiin turvasanaa. Se ilmotti, että sillä on synttärilahja, jotain mitä löysi muutossaan, eikä enää ite tartte. Jännityksellä odotin postia saapuvaks, ja parin päivän päästä nostin kuistin lattialta ruskeen paketin, johon oli käsin raapustettu mun nimi ja osote. Sen sisältä löyty Tony Halmen kirjottama Viikingin voimaopas. Huokasin hymyillen, vaikkei kukaan kattellu, luin kirjan kannesta kanteen, ja aina salin jälkeen nautin rahkan ja yhen tavallisen kokosen banaanin. Yhtään en osaa sanoo, oisko juniorit tullu halvemmaks.