Itkupillin paluu

Mulle on kerrottu, et oon ollu musiikin suurkuluttaja koko ikäni. Kuulemma ennen kuin osasin edes puhua saatika kävellä, hytkyin babysitterissä musiikin tahdissa ja mm. Queenin A Kind Of Magic oli kovaa huutoa. Yle Teema tuossa taannoin näyttikin dokkaria Queenista. Loppuhan oli mulle ihan isosti selvä juttu, yksi musiikin suurista hahmoista poistui keskuudestamme ihan liian pian… Toki se tieto ei poistanu kyyneliä vierimästä mun poskilta, kun ohjelman lopussa näytettiin pätkää viimeisen musafilkan kuvauksista.

Monet bändin biiseistä on edelleen isoja hittejä, niitä soitetaan joka puolella. Kukaan ei oo voinut välttyä kuulemasta mm. We Are The Champions-veisua. (isännän mielestä on jo ihan niiiiiiiiin ärsyttävä kipale kuin olla ja voi – I disagree) Mä oon aina tykkäilly kovasti musiikista, jolla on jokin sanoma. Täytynee myöntää, että monet biisit on avautunu kunnolla vasta näin myöhemmällä iällä, kun on oppinu lukemaan rivien välistä enemmän. Queenin musiikissa sanomaa piisaa, sitä ei kukaan voi kiistää. Jopa niissä biiseissä, jotka on tehty hieman kieli poskella.

”Too much love will kill you Just as sure as none at all…”

”It ain’t much I’m asking if you want the truth Here’s to the future For the dreams of youth I want it all…”

”Who dares to love forever? When love must die — Forever is our today Who waits forever anyway?”

”and I’ve had my share of sand kicked in my face But I’ve come through…”

Paljon, paljon sanomaa. Ja pitkän ajan jälkeenkin sieltä saa jotain irti. Musiikin hienous on siinä, että se elää niin kauan kuin kuulijoita piisaa. Queen is killer, Killer Queen!