Kaikki muuttuu. Minäkin ehkä.

Maailma muuttuu, kaikkea tapahtuu – ihmisenkin on muututtava. Vai onko?

Niin monet nuoruuden kaverit, jopa ystävät, ovat tyystin erilaisia kuin silloin. Ei sillä, ettenkö itsekin olisi, mutta kovin ovat monet tehneet täydellisen suunnanmuutoksen elämässään. Kun kaikki on saavutettu, onko mitään enää saavutettavissa?

On ostettu kaapit täyteen tavaraa, turhaa roinaa, josta ei tahdo päästä eroon. Seuraavan trendin perässä muutetaan kaikki Intiaan tai Thaimaahan henkistymään, koska se on sitä suurinta ihmisyyttä nykyään.

Miksi pitää aina seurata kaikkia muita, eikö löydy kultaista keskitietä koskaan?

Ehkä juuri näistä syistä en ole juurikaan tekemisissä niiden nuoruuden kavereiden kanssa. Kuljin jo silloin omaa polkuani enkä tarvinnut ryhmän tukea kaikille tekemisilleni. Löysin oman tieni jo varhain enkä olisi koskaan tavannut nykyisiä rakkaita ystäviäni, ellen olisi sitä tietä talsinut jääräpäisesti.

Myönnettäköön, joskus kaduttaa, etten ollut riittävästi ryhmähenkinen ihminen. Sitten ymmärrän taas sen, että jokainen nykyinen ystäväni on itsenäinen niin kuin minäkin – meillä on yhteisymmärrys, jota tuossa ryhmäpaineessa en olisi koskaan kokenut. Ehkä se erilaisuus ja muutos on joskus ihan tervetullutta.

Ehkä en olekaan ihan huono roolimalli.