Taannoin lueskelin erään blogimerkinnän, jonka tuttava oli linkittäny feisbuukkiin. Merkintä oli sisällöltään hyvin hämmentävä, koska se avas ainakin mun silmät. En edes tajunnut itse asiaa aiemmin ja tässä tapauksessa tieto ainakin lisäs mun tuskaa. Tämän blogimerkinnän voipi lukaista täältä http://viewsfromthecouch.com/2012/02/12/you-didnt-thank-me-for-punching-you-in-the-fac/ ja kuten näkyy, se vaatii kohtuullista lontoon ymmärrystä.

Samaan asiaan viitaten uusimmassa Oliviassa on juttu parisuhdeväkivallasta, jossa omakohtaisen kokemuksen kertoo erittäin rohkea naisihminen. Rohkeus ei tässä tapauksessa ole pelkästään siitä, että on avannut sanaisen arkkunsa pahoinpitelystä vaan myös siitä, että on pirun rohkeasti kritisoinut yhteiskunnan (kanssaihmisten, virkavallan…) suhtautumista naiseen, joka on uskaltanut avata suunsa tästä tabusta. Ja niin, hiljaisuus suojelee vain tekijää.

Päätteeksi voinen sanoa, että väkivalta ei ole ikinä oikein – oli se sitten henkistä tai fyysistä. Ja se, että joku poika jo hiekkalaatikolla on repinyt saparoista tai potkinut jalkoihin, ei taatusti kerro ihastumisesta vaan kasvavasta häiriköstä todennäköisimmin. Se ei ole okei. Tästä hiekkiksen supersankarista saattaa kasvaa just se kaveri, joka tulevaisuudessa vähättelee, arvostelee, haukkuu ja lannistaa naisia. Eikä varmaan ole töniminen, tuuppiminen, lyöminen ja potkiminenkaan vieras asia. Jokainen mustelma on väärin, näkyvä tai ei – se on väärin.