Tällä viikolla on taas monella tapaa tullut esille ihmisen sietokyky eri asioihin (vaalipostaukset somessa; tekee mieli jo repiä hiuksia päästä – tukoittain). Mun täytyy sanoa, et mulla tulee melko helposti mitta täyteen joissain tapauksissa ja joissain ei sitten oikein millään.

Mikäs tässä nyt sit mietityttää? Pyhässä yksinkertaisuudessaan se, että mikä sen sietokyvyn määrittää.

Potaskan jauhamista, semmosta ilkeetä, erityisesti mun läheisistä en sit kestä yhtään. Parin viinilasillisen jälkeen vielä vähemmän. Kipua siedän jonkin verran (piikeistä ja neuloista en diggaa), ehkä kohtuu hyvinkin – sen tietää sitten, jos/kun joskus on synnyttämässä. En odottele ihmeitä siitä kylläkään. Kylmää en kestä ollenkaan, siis pakkasta. Tai no pienet pakkaset on ihan raikkauden puolesta tervetullutta, mut nää suuremmat lukemat kuin -15 … juuei, en tykkää.

Mulla ei oo sietokykyä juurikaan siihen, jos mun yksityisyyttä loukataan. Eli jos joku tonkii mun tavaroita jne. Uskokaa tai älkää, niitäkin ihmisiä on – jopa ihan lähipiirissä. Joillakin on järjetön tarve tutkia esimerkiks vessojen kaappeja. En tajua, miksi – mutta tekevät näin (niinku sieltä vessan kaapeista löytyis jotain suunnattoman salaista – varmaan perussetit kaikilla on tyyliin kondomeja, kuukautissuojia, vessapaperia, deodoranttia, hammastahnaa, hammasharjaa, meikkejä jne.).

No siis tästähän vois toki jo päätellä, et mieltymykset ohjaa jonkin verran sitä, mikä ihmisen sietokyky on. Sitä voi venyttää joissain tapauksissa, mut se vaatii kyllä käsittämätöntä itsehillintää.

Tää nykyinen sosiaalisen median esiinmarssi on sit ihan oma lukunsa – raivostuttaa ihmiset, jotka oikeasti postaavat kaiken – siis KAIKEN. Ei mua haittaa, jos joku kertoo ostaneensa taas kaupasta sitä väärää maitoo tai pesevänsä pyykkiä, mutta jonkinlainen raja on tossa arkipäiväisyydessäkin, esim. suoliston toiminta ja yksityiskohtaiset selostukset seksielämästä aiheuttaa suunnatonta myötähäpeän tunnetta. Tietysti joidenkin ihmisten ilmeisen rajaton tyhmyys, joka on havaittavissa mm. feissarimokista, vie sen myötähäpeänkin äärirajoilleen.

Kaikesta huolimatta yritän selvitä tän oman sietokykyni kanssa. Oon harvinaisen tietoinen siitä, missä oma rajani menee ja pyrin välttämään tilanteita, joissa ne äärirajat tulee vastaan. Joskus siinä täysin epäonnistuen, mut hei, that’s life.