On ollut aikoja, jolloin en ole halunnut elää. En ole varsinaisesti halunnut kuolla, mutta voimat ovat olleet niin lopussa, etten olisi jaksanut elääkkään. Ei ollut toivoa paremmasta huomisesta. Kehoni täyttämät negatiiviset tunteeni olivat ohjanneet minua ja koko elämääni pitkään.En ole voinut taistella niitä vastaan. Ei vain ollut voimia. Joskus jos sattui olemaan hieman voimia yrittää niin en vain taisteluista huolimatta pystynyt hallitsemaan niitä suuria negatiivisia voimia. Turhautti, itketti ja ahdisti. Aivoni eivät toimineet oikein. Aivoistani puuttui se jokin, joka ei antanut minun olla ”normaali”, eikä antanut minun tuntea tunteita normaalilla tavalla. Se turhautti todella. Minä tarvitsin lääkityksen ongelmiini. En itse voinut asialle muuta. Negatiivinen ajattelu lääkkeitä kohtaan loppui kun nuo ”ihme pillerit” toivat minulle elämäni takaisin. Minulle oli löytynyt muutaman lääkekokeilun ja vuosien kulumisen jälkeen minun sairaalle pääkopalleni  vihdoin oikea lääke, oikeaan vaivaan. Siinä tuskassa, mustassa helvetissä joka poltti sieluani kuumilla liekeillä oli poissa. Taistelun tie tähän nykyiseen olotilaani ei ole ollut helppo, mutta sen arvoinen. Olen kärsinyt ja tuhlannut elämästäni aikaa sairastamiseen ja negatiivisuuteen. Olen menettänyt n. 15-vuotta. Vasta kolmekymppisenä minulle löytyi oikea lääke oikeaan vaivaan.
Minun ei ole vaikea kertoa tästä asiasta, koska olen asian hyväksynyt ja sujut sen kanssa. Olen sujut itseni, menneisyyteni ja sairauteni kanssa. Mielenterveysongelmat tulevat olemaan aina osa minua ja elämääni. Loppuelämän ajan. Mutta tämä oikea lääke on tuonut hymyn kasvoilleni. Se on palauttanut minut elämään. En voi koskaan saada takaisin hukkaan menettämiä vuosiani, mutta yritän tästä edespäin nauttia elämän joka päivästä. Sitä monesti pidetään elämän asioita itsestään selvyytenä, mutta elämä on hyvin arvaamatonta. Olen sujut itseni kanssa ja siksi on helppo kertoa asiasta avoimin mielin. Monilla ihmisillä on mielenterveysongelmiin liitttyen hurjia käsityksiä ja olettamuksia ja siksi joskus jätän asiasta kertomatta, koska haluan välttää konflikteja ja väittelyitä. Mielenterveys ongelmat ovat varsinainen tabu, vaikkakin niin yleinen ongelma. En voi puhua mudien puolesta, mutta ainakin omalla kohdallani on elämän suuntani muuttunut parempaan. Entisiin elottomiin ja tyhjiin katsoneet silmäni ovat nyt kirkkaammat elämän ilosta. Tuntuu kui olisin saanut uuden mahdollisuuden. Toki olisi ollut ihanempaa saada se aiemmin, mutta olen tähänkin tyytyväinen.
Halusin aina vaan saada elää. Saada sen hymyn kasvoilleni ja elon silmiini. Tyhjän sieluni puhaltamaan uusia tuulia, joilla taistella maailman eteen asettamia esteitä vastaan. Ennen tätä yrittäessäni epäonnistuin. Jatkuvasti. Putosin aina takaisin sinne mustaan kuoppaan ja upottauduin siihen kuin vajoavaan suohon. Kolmekymppisenä olen saanut uuden mahdollisuuden ja saanut nostettuani kasvoni maasta. Olin päässyt polvilleni. Nykyään olen päässyt jo jaloilleni seisomaan. Välillä tuuli huojuttaa, mutta se on nyt ”normaalia” ohimenevää. Pystyn hallita tunteitani ja ahdistukseni on hävinnyt. Ja ei, tämä lääkitys ei tee minusta ”zombieta”. Niinkuin usein huhuillaan. Aivoistani vain puuttui se jokin, ja lääke on paikkaamassa sitä. Vähän kuin jos seinähyllyyn ei ole tarvittavia ruuveja, ei se toimi niinkuin pitäisi. Se ei pysy seinällä. Siihen kun asentaa puuttuvan ruuvin se taas pysyy seinällä. Kannattelee itse itseään.
Olen nuoruudessani turvautunut typeriin ja vääriin ratkaisuihin turruttaaseni sitä kurkkua puristavaa pahaa oloa, jota en vain enää voinut sietää. Onneksi se kaikki on takanapäin. Elämä on arvaamatonta. Se on lyhyt ja pitäisikin osata arvostaa niitä elämän pieniäkin asioita. Pitäisi yrittää luoda hyviä muistoja. Itse ainakin pyrin siihen. Matkani on pitkä, mutta jo alkanut. On ihana saada nauraa sydämen kyllyydestä. Nähdä nuo ihanat vihreät puut ulkona. On ihanaa katsella kaunista taivasta. Joskus kun aika minusta jättää, olisi ihanaa jos minut muistettaisiin iloisuudestani. Siitä hyvyydestä joka on minussa. Empatiastani. Että minua muisteltaisiin nuo entiset tyhjät silmäni täyttyneen elämällä. Se olisi ihanaa. Olisi ihanaa, että minut muistettaisiin rakastavana ja välittävänä henkilönä, sillä rakastan lähimmäisiäni ja elämässäni olevia ihmisiä. Haluan jättää sen elämää vihaavan ja väsyneen sielun taakseni. Olen saanut puhtia oikeeseen suuntaan. Ihanaa. Elämä on lahja. ”Entinen” sydämeni oli musta siitä kaikesta surusta, itkusta, ilottomuudesta, ahdistuksesta ja epätoivosta. Myrkylliset ajatukseni myrkyttivät mieleni. Onneksi se aika on takana päin. En koskaan halunnut olla se surulapsi, joka joutui elää elämäänsä kärsien vaan koska oli pako elää, mutta en pystynyt muuhunkaan niillä vajavaisilla voimillani. Olen saanut uuden mahdollisuuden ja aion käyttää sen hyvin. Aion taistella loppuelämäni tämän oman hyvän puolesta ja jatkaa elämästä nauttimista.

Kuvitellaan tilanne, että sinun on ollut elämässä paha olla ja olet saanut toiselta siihen tukea. Kun vuosien jälkeen tunnet saavan elämästäsi kiinni ja alat voimaan paremmin ja nyt tällä sinua tukeneella ihmisellä menee heikommin ja nyt sinun täytyisi olla hänen rinnallaan. Sinun tulisi kerrankin elämässi olle se vahvempi osapuoli. Missä menee se raja, että olisi itse apua saaneena oikeus päästää irti tästä sinua auttaneesta ihmisestä? Onko sitä jotenkin velkaa toiselle hänen ihanasta tueastaan? Mielestäni ihmisten täytyisi auttaa toisia. Jaksaa taistella yhdessä toistensa rinnalla. Toistensa puolesta. Mutta jos taistelu tämän itseä auttaneen ihmisen kohdalla on kuitenkin erilaista. Vaikeampaa. Jos olet yrittänyt auttaa tätä henkilöä jopa oman terveytesi kustannuksella. Monien kuukausien saatossa olet yrittänyt pitää oman pääkopan kunnossa yrittäen auttaa toista. Yrittää jaksaa, tukea, ymmärtää, kuunnella, lohduttaa ja sietää lähes kaikkea.Yrittänyt sietää toisen satuttavia sanoja ja inhottavaa käytöstä. Koska sitä sitten ”olisi oikeus” luovuttaa tämän ihmisen kohdalla? Siitä auttavasta ihmisestä on tullut kuin vieras ihminen. Mutta hänhän on auttanut minua pitkään minun omien vaikeuksieni takia. Tunnen tunteen, että olisin ikäänkuin velkaa tälle ihmiselle siitä, että hän on auttanut minua. Olen kiitollinen, onnekas ja ylpeä, että hän seisoi rinnallani. Olen sen hänelle monesti myös sanonut ja häntä siitä kiittänyt.

Vaikka olisi itse saanut apua kyseiseltä henkilöltä, mutta kaikista sinun auttamis yrityksistäsi huolimatta hän ei ole kunnossa. Hän on ajoittain jopa ilkeä huonon olonsa vuoksi. Jos itsellä on vasta aluillaan oma henkinen parantumisen tie ja silti yrittäisit toista auttaa. Tuloksetta. Jos toisen auttaminen on ikäänkuin esteenä omalle parantumiselle, onko silloin oikeutettua olla ”itsekäs” ja ajatella omaa hyvinvointiaan. Jos omat voimasi ovat rajalliset ja oma henkinen hyvinvointisi horjuu toisen auttamisesta. Onko se tarpeeksi ”hyvä syy” siirtyä sivuun, vaikka tämä henkilö olisi auttanut sinua. Onko sillä väliä? Elänko jonkinlaisessa kiitollisuuden velassa tälle toiselle siitä, että on itse saanut hänelä apua? Jos näin on, kauanko se kestää? Paljon kysymyksiä vähän vastauksia.

Itse olen saamassa elämästäni kiinni. Vuosien jälkeen. Olen kolmekymppinen ja puolet elämästäni olen joutunut elämään synkkiä aikoja. Hirveitä ja uuvuttavia aikoja, jotka ovat horjuttaneet uskoani elämään.Olen ollut monesti niin väsynyt, että en varsinaisesti ole halunnut kuolla, mutten olisi jaksanut yksinkertaisesti elääkkään. Olen tehnyt vääriä valintoja, jotka ovat pudottaneet minua pohjalle yhä uudestaan. Nyt olen askel askeleelta päässyt kohti valoa. Kohti parempaa ”normaalia” elämää. Kehityn koko ajan parempaan suuntaan.

Jos olen sanonut toiselle, että seison hänen rinnallaan kunnes hän olisi kunnossa. Olen sanonut toiselle, että avaan hänen pimeyden solmunsa. Että en antaisi periksi. On alkanut tuntumaan, että en pystykkään siihen. Jos toinen on niin solmussa, ettei pysty näkemään minun kantaani siitä, kuinka tämä tukeminen ja yritys auttaa häntä vie minun voimia ja on jopa esteenä omalle henkiselle hyvinvoinnilleni. En haluaisi joutua syömään sanojani. En haluaisi näyttää valehtelijalta tai ihmiseltä, joka hylkäisi toisen. Halusin olla hänen laastari. Korjata hänet.

Se on hirveä tunne, kun haluaisi auttaa toista jopa oman terveytensä heikkenemisensä verukkeella, mutta toinen ei sitä kykene näkemään huonon olonsa takia. On hirveää tuntea olevansa toiselle velkaa auttamisesta. Ei, en minä voi olla niin hirveä ihminen, että jättäisin toista pulaan. En kuitenkaan tahtoisi pudota takaisin sinne pimeyden kuoppaan josta olen pässyt ylös. Olen viettänyt sielä puolet elämästäni. Vihdoin kun elämä on alkanut hymyilemään niin täytyisi omasta lupauksestaan pystyä auttamaan toista ja ottaa se riski, että sietäisi kaiken ja jos se vaatii sen, että itse tipahtaa.. Olisin valmis ottamaan puolet hänen tuskastaan itselleni, mutta se ei ole mahdollista. Pelottaa. Minä olen luotettava ja sananmittainen nainen. Jos voisin ottaa hänen tuskansa haluaisin sen tapahtuvan kerralla.En haluaisi joutua murenemaan pala palalta ja tuntea sitä kuinka olen ajautumassa kuilun pohjalle. Äkkinäinen pudotus olisi suorastaan helpomaa.

Mutta haluaisin saada elämäni takaisin. Tai oikeastaan maistaa sitä uutta elämää, jota en ole koskaan aiemmin saanut kokea. Olen alkanut uskoa elämään. Hymyni on palannut takaisin. Silmieni kuiva katse ei enää näytä sitä tyhjyyttä sisältäni. Aivoni eivät täytä minua pelkillä negatiivisilla asioilla. Suustani ei tule enää pelkkiä musertavia sanoja. Rintakehäni ei enää puristu ahdistuksesta. Vihdoinkin kun en enää elä vain pakosta suorittaen elämääni.

Umpikuja. Miten tulisi toimia? Mihin asti on jaksettava? Tilanne on sen verran hankala, että jos yrittäisin häntä auttaa ja itse murenisin pala palalta niin oma olonihan huononisi, jolloin en voisi myöskään häntä tukea. Jos voin itse huonosti ja minun paranemiseni pysähtyy, voinko oikeastaan enää silloinkaan olla avuksi ollenkaan? Oliko tarpeaksi sekavan kuuloista? Lyhyemmin: Haluaisin auttaa, mutta alan voimaan huonommin. Huonompi vointisenakaan en voisi auttaa. Onko minusta enää apua ollenkaan?

Olenko vastuussa hänen auttamisestaan vain koska olen saanut häneltä apua? Mietin yhä, että missä menee se raja?

Pohdintoja.