Kohti parempaa(ko?)

Viimeaikoina olen joutunut tarkastelemaan omaa identiteettiäni. Paljon. Olen yrittänyt tutustua tuohon todelliseen minääni. Kuka ja mitä todella olen. Olen vieraantunut itse itsestäni. Itsetuntemukseni on ollut täysin nolla. Enkä vieläkään ole selvillä vesillä niiden asioiden suhteen. Olen kohdannut elämässäni mullistavan tilanteen, jonka vuoksi olen alkanut yhä enemmän miettimään elämääni taaksepäin, aina sinne lapsuuteeni saakka. Olen huomannut, että lapsuudessani puutteelliseksi jääneeet riittävä hoiva ja rakkaus sekä mahdollisuutta näyttää tunteitaan oli ainakin osasyynä siihen, että minusta oli tullut tietämättäni läheisriippuvainen. Läheisriippuvainen? Olen tajunnut, että osa elämästäni on ”jäänyt elämättä”, koska olen yrittänyt olla kaikkea kaikille ja vuosia elänyt elämääni toisen kautta. Minulle on tuonut hyvää oloa auttaa toisia ja huolehtimalla toisista. On ollut vaikea nähdä ja tuntea omia tarpeitani. Omat tarpeeni, jotka jätin elämässäni taka-alalle saivat minut elää elämääni suorittaen ikäänkuin muita hoivaten. Huolehtien muiden ongelmista. Minun on pitäyt hyväksyä se, että olen hakenut turvaa ja hyväksyntää muilta. En ole tiedostanut omaa arvoani. Eräs henkilö on minulle joskus sanonut, että se voi johtua lapsuudessa omaksutusta tavasta kiertää hylätyksi tulemisen pelkoa. Kuulostaa ehkä jonkin verran surulliselta, mutta järkevältä ainakin minun kohdallani.

Avaan asiaa sen verran, että lapsuudessani kasvoin hyvin epävakaassa kasvuympäristössä, jossa minun tuli osittain kehittää omat selviytymiskeinot ikävissä tilanteissa. Välillä jouduin ajattelemaan kuin aikuinen ja kantamaan aikuisten huolia yritten ratkoa niitä ja korjata tilanteita ja vanhempia ehjäksi, että olisin saanut tulevaisuudessa sen aikuisen, jota lapsena olisin tarvinnut ja kaivannut. En onnistunut. ”Fantasiani” saada tulevaisuudessa se aikuinen, jota kukin lapsi tarvitsisi oli ehkä jonkinlainen selviytymiskeinoni niissä olosuhteissa, mutta aikuisuuteen nuo keinot ovat vaikuttaneet haitallisesti, koska tuntuu siltä, että aivan kuin alitajuntani yrittäisi ratkaista aikuisena jotakin kesken jäänyttä ongelmaa sisälläni. Olenko aivan hakoteillä? Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää? Kasvuympäristöni ei ollut lainkaan emotionaalisesti vakaa. Tai kypsä. Miten sen nyt ilmaisisi.. Aikuisena suhteessa ollessani olen useasti pohtinut omaa käytöstäni ja reagointitapojani tietyissä tilanteissa. Tutkiessani itsetuntemusta olen löytänyt päästäni monia kysymyksiä joihin olen jopa löytänyt vastauksia. Mietin usein, että mistä mahdolliset reagointi tapani tai käytökseni ovat ehkä saaneet alkunsa? Olisinko jäänyt jotakin vaille lapsena? Millainen suhde minulla on ollut vanhempiini? Tuliko lapsena tarvitsemani tarpeet täytetyksi? Tietynlaisen tilanteen tulleen eteeni reagoinko alitajunnassa elävän pienen lapsen tapaan? Onko minussa ne pienen lapsen epävakaat tunteet? Mutta minähän selvisin. Olen tässä. Mutta uskon, ettei ne lapsena koetut selviytymiskeinot toimi enää aikuisuudessa. Ne ovat jopa haitaksi. Oletko ehkä itsekin pohtinut sitä, että saitko mielestäsi olla lapsi oman aikasi vai jouduitko kenties ottamaan olosuhteiden pakosta aikuisen roolin liian aikaisin? Itsetutkiskelu on auttanut minua ymmärtämään itseäni. Mitä enemmän olen asiaa miettinyt ja tutkiskellut, sekä sukeltanut syvälle lapsuuteeni olen alkanut löytämään yhtäläisyyksiä tietyissä tilanteissa tiettyyn reagointi tapaani tai tunnetilaani. Kun niistä saa kiinni voi oppia kehittämään itseä. On ollut hienoa tajuta vihdoin, että minä en ole huonoin ihminen maailmassa. En ole mitättömin. En ole viallisin tai friikein mitä maa päällään kantaa. Minussa on paljon haavoja, jotka huomatessani voi ommella kiinni. Arvethan siitä jää, mutta ne eivät ole este uudelle huomiselle.  Minun täytyy hoitaa sitä sisäistä lastani ja tyydyttää sen tarpeita oikealla tavalla ja opetella elämään niiden suhteen ”aikuisen lailla”. Tie on varmasti pitkä ja vaikeakin, mutta varmasti sen arvoinen.

Viimeaikana elämääni tullut mullistava tilanne toi eteeni tilanteen, jossa tosiaan tajusin olevani läheisiippuvainen kumppanistani. Minulla ei ollut vahvoja omia tarpeita. Keskityin vain häneen. Ihailin häntä. Hän toi minulle sen lohdun, turvan, rakkauden ja hyväksymisen tunteen jota olin kaivannut. Häneen uskalsin luottaa vasta vuosien jälkeen ja hänen kanssa opin puhumaan. Saadessani elämääni niin ihanan ihmisen koin pitkästä aikaa aidon onnen tunteen. Tunteen, että olin jollekkin tärkeä. Minulla oli vihdoin joku joka vahvasti välitti tarpeistani ja joku jolle pystyin tyhjentämään nuo menneisyyteni peikot. Tunnesiteeni tähän luotettavaan, ihanaan ja lämpimään ihmiseeni kasvoi päivä päivältä ja vuosi vuodelta yhä vahvemmin kiinni. Hän oli minulle aivan ihana. Hän kohteli minua kuin kuningatarta. Kumppanini ja nykyinen puolisoni herätti minussa sen kadoksissa olleen elämänhaluni. Hän istutti minuun paljon hyvää ja kaivoi minusta esiin sen elämästä nauttivan henkilön esiin. Hän on ihmetellyt usein, että miksen ole omien ystävieni kanssa. Tai miksei minulla ole harrastuksia. (Hän ei ajatellut pahalla, mutta oli hänkin huomannut, että minua ei kiinnostanut mikään). Olen myöhemmin tajunnut, että hän on vuosien aikana ollut minulle äiti, isä, opettaja, psykologi ja puoliso. Olen saanut hänen kauttaan tyydytettyä niitä tarpeitani, joita lapsuudessa jäi täyttämättä. Kun olin vihdoin löytänyt niin mainion ihmisen elämääni halusin pitää hänestä kiinni. Ihminen, joka teki minulle niin paljon hyvää sai minut uohtamaan koko muun maailman. Tulin sokeaksi ja näin vain hänet. Menetin mielenkiintoni kaikkiin ja kaikkeen. Hän oli minun valoni. Minun intohimoni. Päässäni ensimmäinen ajatus aamulla ja viimeinen illalla oli hän. Olimme myös toistemme parhaita ystäviä. Teimme asioita niin ystävinä kuin pariskuntana. Kaikki muut asiat elämässäni menettivät arvonsa ja tärkeytensä tämän upean persoonan rinnalla. Miksi tarvitsisin elämääni mitään muuta? Enkä tarvinnut. Vuosia. Tämä eräs kohtaamani mullistava tilanne sai silmäni avautumaan miten läheisriippuvainen olinkaan ollut. Minulla oli pakonomainen ja riippuvainen tunne siitä ihmisestä. Elin elämääni hänen kauttaan. Hänen tajuamatta sitä. Emotionaalinen riippuvuuteni oli hirveä. Joskus tunsin ahdistusta hänen ollessa töissä. Odotin hänen töistä paluutaan ikkunassa. Kaikki tämä kuitenkin tuntui hyvältä. Olin hänessä kiinni, kuin iho kehossa. Onneksi hän viihtyi kanssani ja rakasti minua niin, ettei tajunnut minun ” hulluuttani”.. olisi varmasti lähtenyt juoksemaan karkuun 😀

Tajusin jokin aika sitten, että olin kaivannut puolisoltani sitä, mitä pieni lapsi sisällä kaipasi vanhemmiltaan. Eikä se läheisriippuvuuteni parantanut tätä. Eihän mieheni voisi korvata menneisyyden puutteitani. Minun tulisi hyväksyä ja ymmärtää tietyt asiat. Täytyisi osata terveästi rakastaa ja olla terveellä tavalla kiintynyt puolisoonsa. Minun on täytynyt opetella elämän suuria ja tarvittavia taitoja uudelleen. Olen etsinyt itseäni. Osaamistani. Identiteettiäni. On ollut pakko irrottaa itseni tästä överi riippuvuudestani. Etsiä se itsenäisyyteni, joka minussa oli ennen kuin tapasin tämän upean henkilön. Nuorena aikuisena osasin olla itsenäinen ja päättäväinen. Kaikki se katosi kun tämä ihana ihminen tuli elämääni. Siirsin ikäänkuin vastuuni ja päätöksenteot hänelle. Oli ihana olla vapaa ja saada tuntea niitä tunteita jotka olivat olleet piilossa lapsuudessani. Oman identiteetin etsiminen ja sen puolesta taisteleminen ja irrottautuminen läheisestä, josta on riippuvainen on tuntunut pelottavalta, surulliselta ja ahdistavalta. Vaikealta taistelulta itsensä kanssa. Tuntuu välillä, että tunteet ja järki eivät kulje samaa polkua. Kuukausien rankan työn jälkeen olen vasta alkanut oppia. Olen itsenäisempi ja osaan hengittää itse. Hän ei ole jokaisessa ajatuksessani mukana. Osaan nykyään päättää itsenäisesti, että minkä leivän ostan kaupasta! Kyllä, riippuvuuteni meni siihen saakka, etten osannut leipää ostaa ilman häntä. Tieni on ollut rosoinen, mutta jo tässä vaiheessa olen huomannut edistystä! Oma identiteettini oli kuin sotkeutunut häneen niin pahasti, että minulla ei ollut edes omaa tervettä elämää. Olen yrittänyt opetella saavani hyvää oloa muusta kuin toisten hyväksynnästä ja positiivesta palauteesta. En jaksa enää olla kaikkea kaikille. Olen alkanut tuntemaan hitusen omaa arvoani vaikka tässä on vielä valtavasti tekemistä. Itsearvostukseni on lähes aina ollut täysin olematon. Heikko ja hauras. Vaikka olen kärsinyt tästä ”ongelmasta” tai ”ominaisuudsta” se on jännää miten ihminen voi piilottaa sen kaiken. Ei kukaan tiedä tästä. Päällepäin minut on nähty hyvin pärjäävänä ja ihanana kuuntelijana sekä auttavaisena ihmisenä, joka on aina huolehtinut muista vaikka sisälläni on vellonut loputon tyhjyys. Edessäni on varmasti ajoittain jyrkkä ja vaikeakin, ehkä osittain ahdistusta tuottava tie, mutta kaikki se taistelu on omaksi parhaakseni. Suunta on ainoastaan ylöspäin. Vaikka ”parantuisin” niin yksi valtava pelko minulla pysyy…nimittäin voiko näin käydä uudestaan? Voiko siihen kuoppaan kaatua taas? Voiko tällaisestä parantua kokonaan koskaan? Kuulostaa tyhmältä ja ehkä naiivilta, mutta olen yrittänyt kylmentää itseäni tätä ihmistä kohtaan tietoisesti. Suojellakseni itseä. Pelkään, että jos ne valtavat rakkauden tunteet ovat koko ajan minussa, että ne koituvat minun kohtalokseni taas tehden minusta pakonomaisesti riippuvaisen hänestä. (Taitaa minulla olla vielä hieman opittavaa tuon itseluottamukseni kanssa). 😀 Nyt olen tämän ääneen kertonut ja se on yksi askeleeni kohti parempaa.  Ei pidä antaa pelolle valtaa niin ne sanovat. Olisi ihanaa jos oma kokemukseni voisi olla avain jonkun toisen vankilaan <3

Voiko niin käydä uudestaan?

hyvinvointi syvallista oma-elama mieli
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *