Se perintenen idyllinen kuva, joka on valetta. Pintaa vain.

Mua harmittaa, että tunnen itseni ihan luuseriksi, viettäessäni juhannusta mökillä vanhempieni ja siskon perheen kera. Mä en ole siinä pariskuntaporukassa, jossa kuuluisi olla. Siinä porukassa joka viettää kaikki juhannukset yhdessä. Jotka ei ahdistu siitä, että taas se juhannus tulee eikä ole ketään tai mitään. Ne tietää mitä ne tekee ja missä ne on.

Mua harmittaa, että välillä vetäydyn siihen masentuneeseen, melkein kiukkuiseen mielentilaan ja mietin missä ne pariskuntaporukat menee. Missä mun kaikki menneet rakkaudet menee. Missä mun kaikki nykyiset rakkaudet (mitkä?) menee. Onko mun tulevaisuudenkin juhannukset mökillä vanhempien kanssa?

Mua harmittaa, etten nää sitä, ettei oo mitään vikaa pelata mölkkyä porukalla. Ei oo mitään vikaa olla juomatta keissikaupalla kaljaa ja olla saunomatta viinipäissään aamuyöhön. Ei oo mitään vikaa vetää maastolenkkejä uusissa lenkkareissa ja hypätä järveen sen jälkeen virkistäytymään. Ei oo mitään vikaa loikoilla terassilla ja nukahtaa kirja sylissä päiväunille.

Mua harmittaa, että tunnen oloni niin yksinäiseksi, vaikka ympärillä on niin rakkaita aikuisia ja lapsia.