Ammatinvalinnasta

Olin hoitamassa uuden perheen lapsia. Vanhin oli viidennellä luokalla. On ehkä hieman turhaa kysyä 11-vuotiaalta mitä hän haluaisi tehdä isona. Kysymykseen kun osaa vastata vain harva aikuisistakaan. Kysyin kuitenkin. Kertoohan se ainakin siitä mikä lasta juuri nyt kiinnostaa niin paljon, että hän ajattelee päivien menevän mukavasti sen parissa. Tyttö vastasi empimättä: ”Haluaisin kokiksi.” Kiva, ajattelin. Tyttö kuitenkin jatkoi: ”Vanhempani sanovat, ettei se ole järkevä ala. Haastavat työolosuhteet, huono palkka ja epäsäännölliset työajat.” Voi vanhemmat, ajattelin. Millä oikeudella he tällaisia ”viisauksia” jakavat?
Kerroin tiivistetysti tytölle oman tarinani, mikä ei millään tavalla ole kaikille yleispätevä mallielämä. Se on kuitenkin osa minun polkuani ja minulle se sopi. Minä lähdin toteuttamaan itseäni lukion jälkeen ulkomaille. Alalle, jossa ei tunneta mitään sääntöjä vaan kaikki tehdään rakkaudesta lajiin. Paahteessa ja pakkasessa. Yöllä ja päivällä. Arkena ja pyhänä. Kokemus oli minulle mullistava. On todella voimaannuttavaa päästä tekemään täysillä asiaa, johon on intohimo ja jota olin nuoresta saakka tavoitellut. Aikani sitä elämää elettyäni alkoi kuitenkin toinen tavoite, taka-alalla siihen asti ollut, olemaan yhä voimakkaampi. Ja sillä tiellä nyt olen. Tai sitä kohti, pääsykokeiden kanssa on painittu nyt kaksi vuotta. Vielä ainakin yksi vuosi edessä.
On todella myrkyllistä määrittää koulutusta ja työtä järkevyydellä. On täysin totta, että toisten töiden palkkaus on parempi ja työajat niin sanotusti inhimillisemmät. Kello kahdeksan sisään ja kello kuusitoista ulos. Niistäkin töistä voi kuitenkin kadota järkevyys. Silloin, kun ihminen katoaa. Kun hän vain suorittaa järkevää elämäänsä, eikä oikeasti elä. Siitä on silloin järki kaukana.
Peruskoulussa pitäisi tietää mihin haluaa suuntautua aikuisena. Että osaa valita oikean koulun yläasteen jälkeen. Seuraavaksi jatkokoulutuksessa heti oikeat kurssit seuraavaa koulua varten. Nostan esiin jälleen, ettei keski-ikäisetkään tiedä mitä haluavat tehdä. Miten teini-ikäinen voisi tietää mitä työtä hän haluaa tehdä vielä 40-vuotiaana. Hyvä, kun huomisesta tietää.
Nykyinen ilmapiiri ja järjestelmä antaa helposti kuvan, että kaikki on yhden kortin varassa ja päätös olisi oltava ykkösellä oikea ja lopullinen.Paremmin täällä kuitenkin suoriutuu, kun huomaa että harva asia on kerrasta kiinni. Vapautuu paineesta ja pystyy keskittymään siihen mitä on tänään tekemässä.
Turhaa koulutusta tai työpaikkaa ei ole. Joka putiikissa taidot kehittyvät eri suunnista. Niin henkiset kuin fyysiset. Aina oppii, jos haluaa oppia. Niistä opeista on hyötyä läpi työelämän, joka vaatii joustavuutta, kekseliäisyyttä ja sopeutumista uudenlaisiin tilanteisiin ja tehtäviin. Korkeasti koulutetuilla on mahdollisuus olla taitavampia alallaan, kun taustalla on töitä ja opiskeluita muillakin aloilla. Lisää perspektiiviä niin sanotusti.
Järkevän ammatin voi hankkia halutessaan myöhemminkin. Tai hankkii ensin järkiammatin ja myöhemmin ryhtyy sitten johonkin muuhun. Peräänkuuluttaisin eniten tyytyväisyyttä. Että ihminen olisi tyytyväinen kokonaiskuvaan. Tuntisi olevansa elossa. Ei töiden tarvitse olla henkistä ilotulitusta, mutta kyllä sillä on iso merkitys kokonaisuuden kannalta. Jos kahdeksan tuntia päivästä ottaa päähän, on loppupäivästäkään vaikea iloita. Sellaiset ihmiset tulevat koko porukalle kalliimmaksi ajan saatossa kuin ne, jotka opiskelevat elämänsä aikana useampia aloja.
En tiedä ymmärsikö tyttö mitä puheillani ajoin takaa. Työ kuin työ on työtä ja siksi arvokasta. Ja, että elämässä kyllä todennäköisesti ehtii tekemään yhtä sun toista. Että kokkikoulua kohti vain. Tiedä vaikka sitten hänestä tulisi seuraava Jamie Oliver. Tai McDonald’sin pihvien paistaja. Hyvät ja huonot puolet molemmissa.