Itselleen paljastuminen

Olin kirjastolla opiskelemassa pääsykokeisiin. Iäkkäämpi herrasmies pysähtyi pöytäni viereen. ”Abiturientti?”, hän kysyi ja osoitti kirjojani. ”Ei, kun pääsykokeisiin luen”, kerroin hänelle. Hän toivotti onnea matkaan ja jatkoi sanomalehtensä kanssa eteenpäin. Minä jäin kirjojen pariin.
Hetken päästä ihmettelin kohtaamisestamme aiheutunutta tunnetta. Olin selkeästi ilahtunut. Hän oli ajatellut, että voisin olla kevään 2020 abi. Todellisuudessa oma ylioppilas-kevääni oli jo viisi vuotta sitten. En todella haluaisi olla abi-itseni nyt, onneksi kauas ovat jääneet ne ajat. Mutta, että vielä viisi vuotta sen jälkeen menisin ylioppilaasta. Ainakin tämän herrasmiehen mittareissa. Miten mukavaa!
Kummallista ilahtumisessani oli se, että minua miellytti ajatus nuoren ulkonäöstä. Tai ainakaan en kovin vanhan näköinen ollut. Mitä väliä sillä oli? Minulle, joka olen useassa tilanteessa painottanut, ettei iällä ole merkitystä. Ulkonäkökin on toissijaista. Kunhan kantaja itse on tyytyväinen ulkoiseen ja sisäiseen itseensä.
Naisten lehdissä useampi toimittaja on kauhistellut kolumnin verran ensimmäistä harmaata hiustaan tai syvempää uurretta kasvoissaan. Minä taas olen ihmetellyt, että kun niin on maallisia murheita. Vanheneehan meistä jokainen. Ainakin jos on onnekas. Ironinen hetki on, kun yhtäkkiä huomaa itse olevan vähintään yhtä maallinen. Kyllä on vielä ihmisenä kasvamista. Vanhuutta ja viisautta odotellessa!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *