Läsnä jo ennen keinutuolia

Luin tänään suomalaisen näyttelijän haastattelun eläköitymisestä. Hän oli tyytyväinen eläkeläinen eikä hän enää haikaillut näytelmiin. Hänellä oli tosin myös terveydellisiä esteitä nousta lavalle. Kuvittelen, että näyttelijälle työ on elämäntapa. Silti tämä menestynyt ammattilainen oli täysin valmis hiljentymään ja irrottamaan itsensä aikatauluista ja tavoitteista.
En tiedä mikä eläkeikäraja on sitten, kun se vaihe elämässä on minulle ajankohtainen. Minulle on nyt ajankohtaista valita alaa, jolta mahdollisesti haluaisin joskus eläköityä. Työelämäni on vasta alkumetreillä. Pohdin millaista valtaa haluan työlle elämässäni antaa. Pelkkä taloudellinen näkökulma ei riitä antamaan päivästäni kolmatta osaa työpaikalle. Uskon tulevan alani yhteiskunnalliseen arvoon. Tiedän, että alalla on paljon mielenkiintoisia mahdollisuuksia ja omaan sopivia luonteenpiirteitä työtehtäviin. Ammatti on ollut unelmani lapsesta saakka. Päästäkseni kouluun käytän tällä hetkellä kolmatta kevättä peräkkäin pääsykokeisiin valmistautumiseen. Panostus on ollut iso.
Eläkkeelle siirtynyt näyttelijä kertoi nauttivansa aikatauluttomuudesta. Hän katseli kuistillaan talonsa ympärille levittäytyvää luontoa, eikä ajalla ollut merkitystä. Hurjan tiivistahtisten työ- ja nuoruusvuosien jälkeen hän oli oppinut rauhoittumaan. Kuistilta hän näki ympärillään kaikki ne vastaukset mitä hän enää elämäänsä tarvitsi. Ei niillä ilmastonmuutosta ratkottu tai rauhoitettu Lähi-Itää. Vaikka maailma kiehuu, oma elämä ja mieli voi olla levollinen. Läsnä oleminen on arvokas. Mindfullnessin kultataso.
Eläkeikääni on vielä hurjasti aikaa. Tulevat vuosikymmenet ovat niitä vuosia, joita voin sitten katua tai ihailla kiikkustuolissa. Toivon, että tulen tekemään monipuolisen uran ja viettämään monta hyvää vuosikymmentä työelämässä kuten näyttelijä. Tuplatoiveena on, että en estäisi itseäni kokemasta jo ennen eläkeikää kaikkea sitä mitä voi kokea ilman valuuttaa ja titteleitä.