Tein viikonloppuna tallitöitä 16-vuotiaan tytön kanssa. Hän on mukava teiniksi. Ahkera ja asiallinen. Juttelimme päivän aikana paljon. Lounaalla teini harmitteli elämäänsä. Hän ei tuntenut nykyisen elämän olevan riittävää. ”Kun vain kolme vuotta olisi jo mennyt. Lukio olisi käyty ja voisi alkaa elämään.”
Tilanne oli hassu minun kannaltani, koska hänen ikäisenään minun unelmaelämäni olisi ollut hänen elämänsä nyt. Paljon ratsastettavia ja vanhemmat, jotka kannustavat ja tukevat harrastuksessa. Hän sanoikin tietävänsä etuoikeutetun tilanteensa. Kun vain näkisi sen mitä on tänään ja hyödyntäisi niitä. Kolmen vuoden päästä asiat ovat varmasti eri tavalla. Minulla ne ainakin olivat.
Unelmat ja suunnitelmat eivät ole ollenkaan hyödyttömiä. Ne antavat elämälle raiteet, joita seurata kunnes määränpää on saavutettu. Tai vaihdettu. Haaveet tekevät arkeen erilaisen syvyyden, kun taustavaikuttajana on toive jostain itselleen tärkeästä. Mutta onko se se minkä takia elää?
Vaarallista isoista haaveista tulee silloin, kun määrittää itsensä niiden kautta. Sitten kun olen opiskelemassa, kaunis ja parisuhteessa olen onnellinen. Olen arvokas. Oikeutettu elämään. Elämä on aika raskasta, jos ennen näitä titteleitä peilistä katsoo epäonnistunut ihminen. Minä näin peilistä monta vuotta huonon tyypin, koska olin sitonut arvoni erinäisiin ulkoisiin asioihin. Ulkonäköön, osaamiseen, koulutukseen ja työhön.
Minä olen elänyt pitkän pätkän lyhyestä elämästäni vain tulevaisuutta varten. Jos en tee kaikkeani haaveeni eteen, minusta ei tule mitään. En saa sitä mitä haluan, jos en tee vain sitä varten töitä. Tiesin kaiken hyvän ympärilläni, mutta en todella ymmärtänyt sen riittävän. Tulevaisuus on niin villi ja tuntematon muuttuja, että on arvotonta käyttää kaikkea energiaa siihen tänään.
Useamman vuoden minä kuitenkin tein juuri niin. Lopulta minusta alkoi tuntumaan, että iskin vain päätäni seinään. Seinä ei ollut se joka alkoi murtua. Pää meni solmuille. Ei ollut hauskaa enää mikään. Olin laittanut itseni henkisesti niin ahtaalle unelmieni vuoksi, että kimallus niistä hiipui. Monien pääni sisäisten kädenvääntöjen jälkeen päästin irti. Nimenomaan pääni sisällä. Kuulostaa dramaattisemmalta kuin todellisuudessa oli. Tein edelleen paljon asioita. Muutos näkyi siinä, että uskalsin kuitenkin tehdä myös uusia juttuja. Se ei tarkoittanutkaan automaattisesti unelmistani luovuttamista. Luovuttaa en halunnut. En enää herää unelmiani varten, vaan sen takia että herään ja on uusi päivä edessä. Tänään, ei huomenna tai vuoden päästä.
Totta kai huomattavaa on, että minä olen parikymppinen ja talliteini vasta 16-vuotias. Näihin nuoruusvuosiin kai kuuluukin malttamattomuus. Pelko siitä, että aika loppuu. Kokea lukio ja vanhemmat hidasteiksi omalle elämälle. Vitsikästä ja kieroa on, että vaikka lukiot suorittaisi ja pääsisi toteuttamaan unelmiaan, se harvoin on sellaista kuin suunnitteli. Tie unelmiin on pitkä ja sivupolkuja täynnä. Oppilaana olemista. Maraton, ei pikamatka.
Lounaalla kannustin talliteiniä. Että haaveita kohti, mutta huomaa kaikki hyvä tänään. Kamalan kliseistä, mutta tekee elämästä paljon elettävämpää. Siihen teini vastasi: ”Niin. Ja oikeasti suurin osa päivästä menee siihen, että miettii mitä sitä tänään söisi, eikä maailmanvalloitussuunnitelmia.” Hah, niinpä.

Aurinko paistoi ja säteet saivat järven kimaltelemaan. Koivut kehystivät rantaa riippuvilla oksillaan. Ilma oli tyyni. Talon väki oli pihalla eri tehtävissä. Sisko ja kaksi vaimoa kantoivat astioita pöydästä sisälle taloon ja keittiöön. Veljistä keskimmäinen puhdisti grilliä, jolla syödyt herkut oli valmistettu. Nuorin veli istui vielä pöydässä ja seurasi läheisiään. Tunnelma oli rauhallinen.
Keskimmäinen veli hävisi sisälle naisten perään. Nuorin ihmetteli, kun väki viipyi. Hämmästys vaihtui ilahdukseksi, kun hän näki millä asialla he olivat olleet. Veli kantoi valtavaa kontrabassoa, sisko kahta viulua. Vaimoista toisella oli saksofoni.
He asettuivat tottuneesti rinkiin. Sisko ehdotti ensimmäisen kappaleen. Keskiveli löi kolme kertaa kuuluvasti kontrabasson pintaan ja ryhmä aloitti soittamisen. Musiikki tanssi pitkin pihaa. Nousi koivuihin, pyörähti pöydän pinnalla ja ympäröi soittajat. Vuosikymmenten kokemus ja yhteistyö kuului vaivattomana ja soljuvana sointina. He olivat musiikissa yhdessä.
Soitettuaan kappaleita tovin, soittajat pitivät tauon. Nuorin veli lähti hakemaan juotavaa. Muut jäivät juttelemaan kuluvasta kesästä. Huomaamatta siirryttiin kesissä taaksepäin ja he muistelivat yksityiskohtia eletyistä yhteisistä hetkistä. Veli palasi juomien kanssa ja tarjoili väelle korkeisiin laseihin. He kilistivät lasejaan yhteen. Malja nousi menneelle elämälle. Vanhimmalle veljelle. Hänelle, joka oli kesän alussa menehtynyt. Jonka paikka ringissä oli jäänyt tyhjäksi.
Muiden vielä jutellessa, sisko alkoi soittamaan hiljaisesti viuluaan. Joutsenlammen Kuoleva joutsen täytti kesäasunnon pihan. Veljet pysähtyivät. Nuorin otti viulun takaisin käsiinsä ja asetti sen olalleen. Juuri kun jousi oli kohtaamassa kielet, vanhin veli nousi. Hän käveli muutaman askeleen kohti rantaa ja pysähtyi. Muu väki katsoi veljeä, eivätkä tienneet mitä hän aikoi. Vanhin heilautti kättään musiikin jatkamiseksi. Siskon viulu alkoi soittaa Kuolevaa joutsenta. Veli nousi varpailleen ja levitti kätensä sivuilleen. Hän alkoi liikkua pieniä askelia pienellä alueella ja kädet liikkuivat aaltomaisesti. Viulun viedessä kappaletta eteenpäin, veli kääntyi pöytään päin. Hän liikutti siipiään ylhäällä, ojentautui ylhäältä alaspäin. Silmät olivat kiinni, ilme kasvoilla surullinen ja lopullinen.
Tanssija lähti pyörähtämään huojuen ympäri. Nuorin veli oli laskenut viulunsa alas ja nousi ylös. Hän nousi varpailleen, nosti kädet siivikseen ja siirtyi veljensä viereen. Kaksi pitkää ja raskasrakenteista miestä ilman tanssitaustaa tanssivat vierekkäin. Sisko soitti viulua kauniisti. Hän piteli sitä hennosti kuin se särkyisi voimakkaammasta otteesta. Ote oli kuin tunnelma koivujen välissä. Herkkä, säröinen.
Tanssijoiden siivet kiihdyttivät viulun tahdissa, kunnes jälleen hidastuivat. He kieppuivat ja kaartelivat. Kappale lähestyi loppuaan viipyillen. Miehet polvistuivat maahan. Vielä hetken tanssijoiden toinen siipi aaltoili ylhäällä. Ne jättivät hyvästejä ja laskeutuivat rauhallisesti maahan. Veljekset jäivät ruoholle kaksinkerroin. Viulu soitti vielä viimeiset nuotit. Väki ei sanonut mitään. Kyyneleetkin poskillaan ilta oli kaunis.

Perustuu erään 96-vuotiaan helsinkiläisen rouvan muistoihin ja kokemuksiin