Olin hoitamassa uuden perheen lapsia. Vanhin oli viidennellä luokalla. On ehkä hieman turhaa kysyä 11-vuotiaalta mitä hän haluaisi tehdä isona. Kysymykseen kun osaa vastata vain harva aikuisistakaan. Kysyin kuitenkin. Kertoohan se ainakin siitä mikä lasta juuri nyt kiinnostaa niin paljon, että hän ajattelee päivien menevän mukavasti sen parissa. Tyttö vastasi empimättä: ”Haluaisin kokiksi.” Kiva, ajattelin. Tyttö kuitenkin jatkoi: ”Vanhempani sanovat, ettei se ole järkevä ala. Haastavat työolosuhteet, huono palkka ja epäsäännölliset työajat.” Voi vanhemmat, ajattelin. Millä oikeudella he tällaisia ”viisauksia” jakavat?
Kerroin tiivistetysti tytölle oman tarinani, mikä ei millään tavalla ole kaikille yleispätevä mallielämä. Se on kuitenkin osa minun polkuani ja minulle se sopi. Minä lähdin toteuttamaan itseäni lukion jälkeen ulkomaille. Alalle, jossa ei tunneta mitään sääntöjä vaan kaikki tehdään rakkaudesta lajiin. Paahteessa ja pakkasessa. Yöllä ja päivällä. Arkena ja pyhänä. Kokemus oli minulle mullistava. On todella voimaannuttavaa päästä tekemään täysillä asiaa, johon on intohimo ja jota olin nuoresta saakka tavoitellut. Aikani sitä elämää elettyäni alkoi kuitenkin toinen tavoite, taka-alalla siihen asti ollut, olemaan yhä voimakkaampi. Ja sillä tiellä nyt olen. Tai sitä kohti, pääsykokeiden kanssa on painittu nyt kaksi vuotta. Vielä ainakin yksi vuosi edessä.
On todella myrkyllistä määrittää koulutusta ja työtä järkevyydellä. On täysin totta, että toisten töiden palkkaus on parempi ja työajat niin sanotusti inhimillisemmät. Kello kahdeksan sisään ja kello kuusitoista ulos. Niistäkin töistä voi kuitenkin kadota järkevyys. Silloin, kun ihminen katoaa. Kun hän vain suorittaa järkevää elämäänsä, eikä oikeasti elä. Siitä on silloin järki kaukana.
Peruskoulussa pitäisi tietää mihin haluaa suuntautua aikuisena. Että osaa valita oikean koulun yläasteen jälkeen. Seuraavaksi jatkokoulutuksessa heti oikeat kurssit seuraavaa koulua varten. Nostan esiin jälleen, ettei keski-ikäisetkään tiedä mitä haluavat tehdä. Miten teini-ikäinen voisi tietää mitä työtä hän haluaa tehdä vielä 40-vuotiaana. Hyvä, kun huomisesta tietää.
Nykyinen ilmapiiri ja järjestelmä antaa helposti kuvan, että kaikki on yhden kortin varassa ja päätös olisi oltava ykkösellä oikea ja lopullinen.Paremmin täällä kuitenkin suoriutuu, kun huomaa että harva asia on kerrasta kiinni. Vapautuu paineesta ja pystyy keskittymään siihen mitä on tänään tekemässä.
Turhaa koulutusta tai työpaikkaa ei ole. Joka putiikissa taidot kehittyvät eri suunnista. Niin henkiset kuin fyysiset. Aina oppii, jos haluaa oppia. Niistä opeista on hyötyä läpi työelämän, joka vaatii joustavuutta, kekseliäisyyttä ja sopeutumista uudenlaisiin tilanteisiin ja tehtäviin. Korkeasti koulutetuilla on mahdollisuus olla taitavampia alallaan, kun taustalla on töitä ja opiskeluita muillakin aloilla. Lisää perspektiiviä niin sanotusti.
Järkevän ammatin voi hankkia halutessaan myöhemminkin. Tai hankkii ensin järkiammatin ja myöhemmin ryhtyy sitten johonkin muuhun. Peräänkuuluttaisin eniten tyytyväisyyttä. Että ihminen olisi tyytyväinen kokonaiskuvaan. Tuntisi olevansa elossa. Ei töiden tarvitse olla henkistä ilotulitusta, mutta kyllä sillä on iso merkitys kokonaisuuden kannalta. Jos kahdeksan tuntia päivästä ottaa päähän, on loppupäivästäkään vaikea iloita. Sellaiset ihmiset tulevat koko porukalle kalliimmaksi ajan saatossa kuin ne, jotka opiskelevat elämänsä aikana useampia aloja.
En tiedä ymmärsikö tyttö mitä puheillani ajoin takaa. Työ kuin työ on työtä ja siksi arvokasta. Ja, että elämässä kyllä todennäköisesti ehtii tekemään yhtä sun toista. Että kokkikoulua kohti vain. Tiedä vaikka sitten hänestä tulisi seuraava Jamie Oliver. Tai McDonald’sin pihvien paistaja. Hyvät ja huonot puolet molemmissa.

Juttelin työkaverin kanssa ulkomaille muuttamisesta. Olemme molemmat asuneet ulkomailla aiemmin ja suunnitelimme samaa elämänmuutosta toteutettavaksi myös tulevaisuudessa. Työkaverillani on jo omistusasunto, joka on hänelle tällä hetkellä isoin syy jäädä kotimaahan. Minulle isoin este on oma arkeni. Miten pärjäisin ilman vauhdikasta ja tapahtumarikasta elämääni. Ei ole tietenkään mitenkään sanottu ettenkö vastaavanlaista elämää voisi saada jossain muuallakin. Tai parempaa. Tai huonompaa.
Olen saanut järjestettyä aikamoisen palapelin arjestani. Viihdyn kuviossa mainiosti. Huono puoli on, ettei vauhtia voi hidastaa. Hidastamalla pitäisi luopua jostain, sillä vuorokaudessa sattuu olemaan vain se kaksikymmentäneljä tuntia. Ulkomaille muuttaminen pakottaisi hajottamaan (toistaiseksi) tasapainossa pysyvän korttitalon. Olisiko sen puhaltaminen matalaksi kuitenkin juuri se mitä tarvitsisin? Kasvaakseni ihmisenä, nähdäkseni muitakin kulmia, ymmärtääkseni mitä varten täällä ollaan.
Käymämme keskustelun aikana minua alkoi ärsyttämään asenteeni. Miksi tämä elämä täällä tuntuu niin tärkeältä, etteikö siitä voisi luopua. Arki antaa sen valheellisen kuvitelman, että elämä olisi hallinnassa. Jättämällä tutun ja hyppäämällä tuntemattomaan joutuisi heikoille jäille. Se on pelkoni. Mitä tekisin? Minne menisin? Mitä ajattelisin? Mikä minua kuitenkaan täällä pidättelee? Todellisuudessa ei mikään konkreettinen. Ainoastaan turvallisuushakuiset ajatukseni.
Olen hakenut pari vuotta peräkkäin yliopistoon. Molemmilla kerroilla tulos on ollut ei-hyväksytty. Tsemppiä seuraavaan kertaan! Olen tehnyt kausaliteetin pääsykokeen läpäisemisen ja onnellisuuden välille. Kun koulun ovet pysyvät edessäni kiinni aina vain, on ollut pakko alkaa muuttamaan ajattelua. On raskasta elää nykyhetkeä vain tulevaisuutta varten. Varsinkin, jos ei anna itselleen oikeutta olla tyytyväinen ennen kuin on koulussa kirjoilla. Ulkomaille muutto -keskustelun aikana paljastuin itselleni. Olen todella kapeakatseinen. Millä ihmeen perusteella vain opiskelupaikka nimenomaan siinä koulussa olisi ainoa mahdollisuus olla tyytyväinen? Maailmassa on loputtomasti asuin-, työ- ja opiskelupaikkoja. Eikä mihinkään työ- tai vuokrasopimukseen ole kirjoitettu pienellä printillä: tätä työtä tekemällä sinusta tulee onnellinen. Tai epäonnellinen.
Tuli aikani mennä tauolle. Uhkasin työkaverille, että en ehkä tule takaisin tauon jälkeen vaan lähden kitara kainalossa lentokentälle. Valitsisin lennon kohti jotain etelän rantaa, jossa soittelisin Be happy, don’t worrya auringonnoususta laskuun.
12 minuutin jälkeen istuin jälleen työpisteelläni. Ei ollut sopivia äkkilähtöjä…