Moottoritie tarjoaa loistavan tauon elämästä, kun ainoa tehtävä on siirtyä paikasta toiseen. Useimmiten käytän tyhjän hetken ajatteluun itseeni tai mieleni ulkopuolisiin tahoihin liityen. Viime viikolla ajelin moottoritiellä harrastuksestani kotiin. Harrastukseni parissa olevat ovat onnekkaita saavuttamastaan asemasta. Olemme jokainen pienestä lapsesta saakka haaveilleet tästä statuksesta. Lisäksi tiedämme, ettei tämän tilan saavuttaminen ole itsestäänselvyys ja moni haaveilee nytkin siitä mitä meillä on. Olemme onnekkaita oman haaveen toteuttamisesta, mutta myös nöyryys olisi paikallaan. Tämä ei ole kaikille mahdollista. Minun haaveeni toteutui seitsemän kuukautta sitten. Elämäni mullistui niin henkisellä kuin käytännön tasolla. On kirkas ja vapauttava kokemus päästä johonkin, josta on unelmoinut koko elämänsä. Minua viihdyttää ajatus siitä, että ennen haaveilin nykyisestäni päivittäin. Enää ei tarvitse, minulla on se jo. Yllätyksekseni elämäni on tämän asian kanssa parempaa kuin olin edes haaveillut. Usko pois, olin haaveillut tästä paljon.
Koska minun maailmani meni uuteen järjestykseen haaveen toteutumisen myötä, kuvittelin kanssaharrastajieni kokevan samoin. Päivittäin kuitenkin huomaan epätyytyväisyyttä ja kiittämättömyyttä puheissa. Minä palvon omaani ja hyvänä toisetkin pitävät omiaan, mutta silti negatiivisuus ja hermoilu ovat läsnä. Ei olla vielä siellä missä pitäisi eikä näytetä siltä miltä haluttaisiin eikä osata vielä mitä kuuluisi osata.
Minulle omani on täydellinen ja yhteistyömme uniikkia. Ei tule sellaista päivää, jolloin tuomarit ja valmentajat yhtyisivät minun ylistykseen. Tai jos samaa mieltä olisi edes yksi lajin huippu, niin siitä on vielä pitkä matka koko porukan hehkutukseen. Minulle sillä ei ole kuitenkaan ole merkitystä. He eivät elä minun ja omani arkea. Täysin riittävä mitta täydellisyydelle on se, että me voimme hyvin ja päivämme tuntuvat täydeltä ja arvokkaalta.
Moottoritien vaihtuessa kaupunkiympäristöön oivalsin, ettei sama ole sama kaikille. Omalla fiiliksellä pystyy kohottamaan tai laskemaan tosiasioita. 20€ on yhtä monta kolikkoa jokaiselle. Mitä enemmän sitä pystyy fiilistelemään ja arvostamaan, nousee 20€ henkinen arvo paljon kahtakymmentä yhden euron kolikkoa suuremmaksi. Lopulta toisella on ohut piirakka, toisella huikea täytekakku.

Mistä alkaisin, jos hänestä kertoisin? Voisin kertoa miltä hän näyttää, mitä tekee työkseen ja mitä harrastaa. Millaisesta perheestä hän tulee ja kuinka monta ystävää hänellä on. Luonnollisesti kaikki nämä ja moni muu asia päälle tekevät hänestä sen, joka hän on tänään. Kaikista kaikkein tärkeintä minulle kuitenkin on kuka hän on minulle ja mitä hän saa minut tuntemaan. Minusta, hänestä, meistä, maailmasta. Maailma näyttää erilaiselta kuin ennen häntä. Minä näytän erilaiselta ja koen eri tavalla. Mahdoton tuntuu mahdolliselta, maailma oikeudenmukaiselta ja huominen kannattavalta. Muutama päivä takaperin tuttavani kysyi minulta virnuillen onko hän elämäni kumppani? Vastasin, että on hän. Tietenkään en en tiedä mihin suuntaan täällä itse kukin kasvaa tai onko meidän ikuisuus lyhyempi kuin aavistankaan. Elämän hallitsemattomuudesta huolimatta uskallan ajatella, että tästä ihmissuhteesta voi tulla elämäni merkittävin asia.