Olin tilanteessa, jossa seinät tuntuivat kaatuvan päälleni. Oli isompaa ja pienempää haastetta rinta rinnan. Lähdin purkamaan solmuja akuuteimmasta. Se oli merkityksettömin. Yhden solmun selvittämisen jätin odottamaan oikeaa ajoitusta. Yllätyksekseni kuluttavin ongelma oli asioista rakkain. Ongelmaksi oli muodostunut tiivis porukka, jonka matka nykyisessä kokoonpanossa oli tullut päätökseensä.
Se porukka oli ollut intensiivinen. Se oli minulle turvasatama. Sellaisesta lähteminen koettelee. Dynamiikkamme oli ollut. kuitenkin epätasapainossa jo tovin. Kipu on väistämätöntä, kärsiminen vapaaehtoista*. Tuli aika kysyä itseltä jatkaako vai ei. Yritänkö pitää kasassa jotakin, joka repeilee jo liitoksistaan. Vai voimmeko välttää todellisen rikkoutumisen, vaikka se tarkoittaisi muutoksia. Minä analysoin, että lähteminen olisi loppujen lopuksi paras ratkaisu kaikille.
Poistuminen tiesi muutoksia minun elämääni sekä jäljelle jääneen porukan elämään. Minä en tiennyt mihin suuntaan lähden, he eivät tienneet kuka tulisi tilalleni. Jälleen epäröin, että olisiko pitänyt pitää systeemi läjässä. Kasassa pitämisen idea on kaunis. Toisaalta se on myös todella kuluttavaa. Varsinkin koossa pitäjälle. Todellisuudessa kuitenkin iso osa energiasta menee vain julkisivujen ylläpitoon. Mitään todellista muutosta perusrakenteissa ei tapahdu. Toivominen paremmasta on tällaisessa tilanteessa toivotonta.
Elämässä kannattaa panostaa asioihin, joissa on potentiaalia. Tämä porukka aloitti täynnä mahdollisuuksia. Pitkälle myös pääsimme. Kuitenkin kaikki mikä alkaa myös loppuu. Luopuminen on raskasta. Se voi täyttää mielen ja saa sen tehdäkin. Tällainen tunne on viesti siitä, että jokin asia on ollut merkityksellinen. Se tekee siitä arvokkaan, vaikka loppuisikin.
On myös todella terveellistä hypätä tuntemattomaan, ja katsoa kuinka pitkälle sillä loikalla pääsee ja minne päätyy. Ovi sulkeutuu, ovi avautuu. Minä en tiedä tarkalleen mikä uusi ovi on ja mitä sen takana. Siitähän kuitenkin elämässäkin on pohjimmiltaan kysymys. Ei täällä ole mitään luvattu, tulla voi mitä vain.
Muutos on ainoa mikä pysyy. Muutos on myös mahdollisuus. Seuraava kuvio voi olla loisteliaampi tai sitten täystuho. Oli mitä oli ja tuli mitä tuli. Ainoa toiveeni on, että opin siitäkin.

Muutaman kerran vuodessa teen retken kosmetiikka-kauppaan. Useimmiten mielessäni on jokin tietty tuote valmiiksi. Myyjä myy minulle suunnittelemani tuotteen lisäksi yhdestä kolmeen purkista mitä en ollut ajatellut ostoskoriini. Myyjät ovat ammattimaisia, tietävät tuotteista paljon ja nopealla arvioinnilla löytävät juuri minunlaiselleni sopivat tuotteet. Hän sivelee, hapsuttaa ja töpsyttää kasvoilleni. Liikkeen (liian) kirkkaat valot saavat omat kasvoni näyttämään väsyneiltä, sävyltään epätasaisilta ja muutenkin kummallisilta. Myyjän nopean taidonnäytteen jälkeen tummat silmänaluset ovat poissa, kulmakarvat asetellut ja minulla hämmästynyt ilme. Uudet purnukat mukanani menen tiskilleni, käytän yhden työpäivän palkkani näihin kemikaaleihin ja jatkan matkaani.
Ostosretki meikki-taivaaseen on jo valoineen ja tuoksuineen aistikokemus, mutta mitä tapahtuu kotona ei usein ole mieltä ylentävää. Kotona valo on hämärämpi, eikä ero meikillä tai meikittä tunnu enää riittävän isolta. Lisäksi töhnät eivät leviä niin sujuvasti kuin ammatilaisen sormissa ja myyjän valitsema sävy epäilyttää.
Meikit arjessani ovat nykypäivänä minimissään. Tekokynnetkin jätin pois. Luulin, etten kestäisi katsoa omia lyhyitä kynsiäni viikkoa pidempään. Mikä yllätys olikaan, kun hyvä fiilikseni ei ollutkaan riippuvainen akryyleistä omien keratiinieni päällä. Aika tavalla au naturel -mennään. Miksi? Ei mene aikaa meikkien availuun ja sotkemiseen aamulla. Eikä iltaisin poistamiseen. Säästyy rahat johonkin minun elämässäni oleellisempaan. Enkä yritä piiloutua meikkien taakse vaan joudun perustamaan itsevarmuuteni johonkin muuhun.
Meikit ovat olemassa varmaan monesta syystä. Minulle minun kasvoillani ja hyllyilläni ne kuitenkin edustavat huijausta ja epävarmuutta. Tai ehkä syyni käyttää meikkiä ovat väärät. Taustalla kun on usein ollut toive oman ulkonäön muuttumisesta. Että pakkelit naamaan ja kyllä nyt peilistä katsoo helpommin hyväksyttävä tyyppi. Minun kohdallani meikit eivät ole siihen auttaneet lainkaan. Päinvastoin. Kun meikit eivät ole tehneet hillitöntä rakenteen muutosta kasvoissani, olen pettynyt. Että eivät edes nämä tuotteet voi tätä epäoliota tehdä viehättävämmäksi. Dramaattiselta kuulostaa edellinen minunkin korviini. Isompiakin ongelmia on minulla ja varsinkin muulla maailmalla. Mutta ihminen on siitä jännittävä, että voi helposti käyttää tällaiseen turhanpäiväiseen aikaan. Tosiasiassa näin minimaalinen ongelma ja siihen mielivaltaisen paljon ajan käyttäminen voi olla todellisuudessa sijaispulma oikeiden ongelmien edessä. Minun kohdallani oli juuri näin.
Vaikka yritän olla ihan vain minä ilman tukirakenteita, niin en silti ole täysin pääsyt irti ulkonäöstäni. Vaatteistani olen tarkka ja haluan edustaa tietynlaista tyyliä. Itselleni luontevat vaatteet päällä minun on helppo kulkea pää pystyssä hyvässä ryhdissä vastaantulijoille hymyillen. Vaikka päivä olisi huono, saan oikeista vaatteista turvaa ja tukea. Toisaalta hyvänä päivänä saan niistä lisäkierroksia moottoriin. Meikkien käyttö ei sovi minulle, mutta monille se sopii, ja on tärkeä osa itseilmaisua ja päivittäisiä rutiineja. Se on todella ok!

ps. Meikit, joita käytän päivittäin: kulmakarvageeli.
pps. Tuote, jonka haluaisin: jokin sävyttävä kreemi. Lokakuun pimeys ei ole säästänyt minuakaan.