Tarina ruokaupan kassalta

Kolmisen vuotta sitten tartuin tilaisuuteen lähteä valloittamaan maailmaa. Jätin työni ruokakaupan kassalla. Jätin tehtävän iloisena ja ylimielisenä. En enää koskaan työskentele kassalla, ajattelin. Aika monelle tutulle päätöksestä mainitsinkin. Julistin. Maailmaa valloitin sitten sen parisen vuotta ja palasin Suomeen. Ajattelin, että asiani olisivat hyvin kunhan en palaisi kassalle. Se oli mittari, jolla minä hölmönä määritin onnistumiseni elämässä. Älä koskaan sano ei koskaan. Tänä kesänä tein paluun kassalle nöyränä ja kiitollisena työstä. Heinäkuu on mennyt uusia perunoita, maitotölkkejä ja mansikkalaatikoita piippaillessa.
Yllättävän samanlaisena ovat pysyneet asiakkaat kaupassa ja asukkaat Länsi-Helsingin lähiössä. Paljon tuttuja kasvoja. Monia heistä palvelin päivittäin muutaman vuoden ajan. Niin kuin tänä kesänäkin. Kassatyö on tehtävänä hyvin mekaaninen, automatisoitu eikä tarjoa itsessään paljon virikkeitä. Olenkin tämän heinäkuun aikana yrittänyt panostaa asiakkaan, ihmisen, kohtaamiseen. Hymyillyt, ollut välitön ja läsnä. Tällä tavoin työstä tulee viihdyttävämpää ja kaupassa käymisestä mahdollisesti asiakkaallekin mukavempaa.
Viikko sitten eräs vanhempi herra tuli jokapäiväiselle ostosreissulleen. Hän on yksi niistä vakioasiakkaista, joita näin päivittäin jo ensimmäisen kassaurani aikana. Hän on ollut aina tavallisen asiallinen asiakas. Ajattelin, että olemme kohdanneet tässä tilanteessa niin monta kertaa, että on soveliasta rikkoa moi,kiitti,kuittia? -kaava. Aloittaessani herralla tavanomaisten tuotteiden piippailun, kysyin häneltä mitä kuuluu? Se oli virhe.
”Mitä se sinulle kuuluu mitä minulle kuuluu?”, herra ärähti loukkaantuneena.
”Ei kai se sinänsä ollenkaan kuulukaan, mutta toivottavasti kuuluu hyvää.” totesin. Hetken aikaa herra oli hiljaa ja sanoi sitten:
”Ihan hyvää minulle kuuluu. Hyvä päivä. Mitä sinulle kuuluu?”
”Kiva kuulla! Minulle kuuluu myös hyvää. Aamulla vähän väsytti.” Vastasin.
Herra maksoi tuotteet ja poistui. Minä jatkoin seuraavan asiakkaan kanssa normaalilla hei, kuitti, kiitos, moi -litanialla.
Herran reaktio oli yllättävä. En kokenut sitä epäkohteliaaksi vaan tilanne oli vain koominen. Maailma huutaa, että kohtaa ihminen. Ole ystävällinen. Tähän minäkin uskon ja nopein tapa muuttaa maailmaa on olemalla itse muutos, jonka haluaa nähdä. Herran reaktio ei kuitenkaan ole kovin kannustava tällaiseen small talkiin. Miksi minusta rento mitä kuulu oli hänelle liikaa? Ylitinkö todella yksityisyyden rajan? Kokiko hän kysymykseni liialliseksi uteluksi hänen elämästään? Oliko hänen reaktio tarpeellinen? Teinkö väärin rikkomalla tutun, mutta niin järkyttävän tylsän kaavan?
Mitä sinä vastaisit kassalle, joka kysyy kuulumisia?

puheenaiheet tyo mieli ajattelin-tanaan
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *