Unelmia varten?

Tein viikonloppuna tallitöitä 16-vuotiaan tytön kanssa. Hän on mukava teiniksi. Ahkera ja asiallinen. Juttelimme päivän aikana paljon. Lounaalla teini harmitteli elämäänsä. Hän ei tuntenut nykyisen elämän olevan riittävää. ”Kun vain kolme vuotta olisi jo mennyt. Lukio olisi käyty ja voisi alkaa elämään.”
Tilanne oli hassu minun kannaltani, koska hänen ikäisenään minun unelmaelämäni olisi ollut hänen elämänsä nyt. Paljon ratsastettavia ja vanhemmat, jotka kannustavat ja tukevat harrastuksessa. Hän sanoikin tietävänsä etuoikeutetun tilanteensa. Kun vain näkisi sen mitä on tänään ja hyödyntäisi niitä. Kolmen vuoden päästä asiat ovat varmasti eri tavalla. Minulla ne ainakin olivat.
Unelmat ja suunnitelmat eivät ole ollenkaan hyödyttömiä. Ne antavat elämälle raiteet, joita seurata kunnes määränpää on saavutettu. Tai vaihdettu. Haaveet tekevät arkeen erilaisen syvyyden, kun taustavaikuttajana on toive jostain itselleen tärkeästä. Mutta onko se se minkä takia elää?
Vaarallista isoista haaveista tulee silloin, kun määrittää itsensä niiden kautta. Sitten kun olen opiskelemassa, kaunis ja parisuhteessa olen onnellinen. Olen arvokas. Oikeutettu elämään. Elämä on aika raskasta, jos ennen näitä titteleitä peilistä katsoo epäonnistunut ihminen. Minä näin peilistä monta vuotta huonon tyypin, koska olin sitonut arvoni erinäisiin ulkoisiin asioihin. Ulkonäköön, osaamiseen, koulutukseen ja työhön.
Minä olen elänyt pitkän pätkän lyhyestä elämästäni vain tulevaisuutta varten. Jos en tee kaikkeani haaveeni eteen, minusta ei tule mitään. En saa sitä mitä haluan, jos en tee vain sitä varten töitä. Tiesin kaiken hyvän ympärilläni, mutta en todella ymmärtänyt sen riittävän. Tulevaisuus on niin villi ja tuntematon muuttuja, että on arvotonta käyttää kaikkea energiaa siihen tänään.
Useamman vuoden minä kuitenkin tein juuri niin. Lopulta minusta alkoi tuntumaan, että iskin vain päätäni seinään. Seinä ei ollut se joka alkoi murtua. Pää meni solmuille. Ei ollut hauskaa enää mikään. Olin laittanut itseni henkisesti niin ahtaalle unelmieni vuoksi, että kimallus niistä hiipui. Monien pääni sisäisten kädenvääntöjen jälkeen päästin irti. Nimenomaan pääni sisällä. Kuulostaa dramaattisemmalta kuin todellisuudessa oli. Tein edelleen paljon asioita. Muutos näkyi siinä, että uskalsin kuitenkin tehdä myös uusia juttuja. Se ei tarkoittanutkaan automaattisesti unelmistani luovuttamista. Luovuttaa en halunnut. En enää herää unelmiani varten, vaan sen takia että herään ja on uusi päivä edessä. Tänään, ei huomenna tai vuoden päästä.
Totta kai huomattavaa on, että minä olen parikymppinen ja talliteini vasta 16-vuotias. Näihin nuoruusvuosiin kai kuuluukin malttamattomuus. Pelko siitä, että aika loppuu. Kokea lukio ja vanhemmat hidasteiksi omalle elämälle. Vitsikästä ja kieroa on, että vaikka lukiot suorittaisi ja pääsisi toteuttamaan unelmiaan, se harvoin on sellaista kuin suunnitteli. Tie unelmiin on pitkä ja sivupolkuja täynnä. Oppilaana olemista. Maraton, ei pikamatka.
Lounaalla kannustin talliteiniä. Että haaveita kohti, mutta huomaa kaikki hyvä tänään. Kamalan kliseistä, mutta tekee elämästä paljon elettävämpää. Siihen teini vastasi: ”Niin. Ja oikeasti suurin osa päivästä menee siihen, että miettii mitä sitä tänään söisi, eikä maailmanvalloitussuunnitelmia.” Hah, niinpä.