Kun perusturvallisuus järkkyy – näkökulma maailman konflikteihin

Tänä aamuna selailin Facebookia aivan kuten niin monena muunakin aamuna, kahvikuppi kädessä, tyhjäksi syöty puurolautanen sivummalle työnnettynä. Peukalonivel koetuksella skrollasin alemmas ja alemmas etusivulla, sivuuttaen kymmeniä kavereiden tykkäyksiä, kissavideoita ja syntymäpäivätoivotuksia. Jonkin aikaa siinä selailtuani silmäni osui opiskelututtavani jakamaan linkkiin ja peukaloni näytöllä pysähtyi. Kiitos kiireettömän aamun minulla oli aikaa avata tuo linkki ja lukea sen takaa löytyvä artikkeli.

Linkki vei minut Tobias Stonen jo heinäkuussa kirjoittamaan blogikirjoitukseen The Huffington Postin sivuille. Jo otsikkoa lukiessani mietin, onko tämä nyt se kirjoitus, jota olen itse jossakin muodossa pyöritellyt päässäni Brexitistä asti. Mitä pidemmälle kirjoituksessa etenin, sitä todemmaksi aavistukseni kävivät. Tässä, silmieni edessä, joku historiaan vihkiytynyt sanoo ääneen sen, mikä on omassa rintakehässäni tuntunut epämiellyttävänä, muodottomana pelkona ja ajanut aamu toisensa jälkeen avaamaan Hesarista lifestyle-osion etusivun sijaan.

Kirjoituksessaan Stone käsittelee laajemmassa historiallisessa mittakaavassa sitä, millaista tulevaisuutta Trumpin valinta presidentiksi, Brexit ja äärioikeiston nousu Euroopassa petaavat ihmiskunnalle. Hän näkee tässä ajassa saman kehityksen, joka aikanaan johti molempiin maailmasotiin ja muihin maailmanlaajuisiin joukkosurmiin. Stone esittää, että loppujen lopuksi vähän on tehtävissä tämän kierteen pysäyttämiseksi, ja perustelee väitteitään historian tapahtumilla sekä muun muassa suurten ihmismassojen taipumuksena nähdä vain välitön tulevaisuus ja paikallinen kehitys laajemman kontekstin sijaan. Lopuksi hän esittelee yhden vaihtoehtoisen näkemyksen siitä, mihin nykyinen tilanne saattaa pahimmillaan johtaa. Skenaariosta voi toki olla montaa mieltä, mutta omassa mielessäni samojen yhteyksien näkeminen sai aikaan aitoa huolta ja halun toimia tämän kehityksen pysäyttämiseksi.

Teksti sai minut pohtimaan myös sitä, mikä merkitys tällaisella kirjoituksella loppujen lopuksi on. Se on helppoa sivuuttaa maailmanlopun odottamisena tai tiedemiesten paasauksena – nykyään tuntuu olevan kovin epätrendikästä kuunnella tiedemiehiä. Brexitiä ja Trumpia aidosti hyvinä asioina pitävät todennäköisesti jättävät pitkälti avaamatta koko linkin, koska ajattelevat jo tietävänsä, mitä se pitää sisällään. Suuri osa niistä, jotka lukevat koko tekstin, ovat jo valmiiksi huolissaan. He jakavat kirjoitusta kenties sosiaalisessa mediassa muille samalla tavalla ajatteleville ja saavat hetken aikaa yhdessä potea maailmantuskaa ja ruokkia toivoa siitä, että hyvyys voittaa vielä.

Miksi tällainen epämiellyttävä kirjoitus on niin helppo sivuuttaa? Joku saattaa tietoisesti jättää lukematta sen säilyttääkseen mielenrauhansa. Sama tarve säilyttää tunne perusturvallisuudesta on taustalla myös siinä, kun itse selaan uutisista kaikkea muuta kuin ulkomaan osastoa. Uskon, että osittain siitä on kyse myös, kun tuollaiseen kirjoitukseen reagoidaan vihalla ”vihervassareita” kohtaan, vähättelyllä ja inttämisellä. On liian tuskallista myöntää itselleen, että se, mitä on pitänyt harmittomana oman maan asioiden ajamisena, voikin kääntyä itseä vastaan. Stone mainitsee kirjoituksensa skenaariossa Baltian maat, mutta ei liene kenellekään ylivoimaisen vaikeaa kuvitella niiden paikalle pieni maa nimeltä Suomi. Tällainen ymmärrys tilanteen mahdollisuuksista jos mikä horjuttaa perusturvallisuuden tunnetta. Se on tunne, joka suotuisissa olosuhteissa syntyy ihmisyksilölle jo lapsuudessa hänen saadessaan kylliksi hoivaa ja ymmärrystä hoitajaltaan. Tuota perusturvallisuutta vaalitaan läpi lapsuuden suojaamalla lapsia uutisilta, lieventämällä faktoja ja peittämällä aikuisen oma pelko. Tämä on täysin luonnollista – onhan turvallisuuden tunne tarpeista kaikkein perustavanlaatuisimpia ravinnon ja suojan lisäksi. Ilman sitä on vaikea rakentaa elämää, jossa tavoitellaan itsensä toteuttamista tai annetaan rakkautta ja ymmärrystä muille.

Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että aikuisena, ja jossain määrin jo nuorena, tuo turvallisuuden verho alkaa rakoilla. Psyyken kehittyessä ihminen alkaa tiedostaa enemmän siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, ja uudet nuorelle avautuvat mediat ja sosiaaliset verkostot näyttävät hänelle asioiden todellisen laidan. Vanhempien lohdutuksia voidaan hakea, mutta maailmantuska repii ja suru ja raivo kääntyvät maailmaan, myös vanhempiin, jotka ovat viimein epäonnistuneet tehtävässään suojata jälkikasvuaan todellisuuden pahuudelta. Aikuisena pahin myllerrys yleensä on jo ohi, mutta omasta turvallisuuden tunteesta täytyy yhä enemmän huolehtia itse. Pyrkimys säilyttää pohja elämässämme ajaa meidät sitten vihaamaan muukalaisia, ajattelemaan pelon ja vihan tunteilla järjen sijaan ja skippailemaan niitä epämiellyttäviä faktoja. Ei ole vaikeaa ymmärtää, miksi toimimme näin – pelon tunne on meissä niin vahvana signaalina, että se usein sivuuttaa kaiken muun palvellakseen selviytymistä ja oman aseman turvaamista. Ja kun pelko jää päälle, se ruokkii itseään kaikella sopivalla materiaalilla, jota sattuu löytämään. Sitä materiaalia on nyt netti ja lehtien palstat pullollaan.

Miten sitten taistella tuota pelon ajamaa paniikkikäyttäytymistä vastaan? Tuntuu turhalta kohdata rasistinen tai sovinistinen huutelu faktatiedolla, joka ei kuitenkaan uppoa. Se, että Euroopan väestöstä vain noin 5% on muslimeja ei tuo realistisuutta sellaisen ihmisen uskomuksiin, joka on vakuuttunut siitä, että pakolaisvirrat johtavat väistämättä länsimaisen demokratian tuhoon ja joukkoraiskauksiin.

Niinpä ainoa vaihtoehto lienee kohdata tuo pelon tunne tunteella – ottaa se vastaan kuunnellen ja ymmärtämään pyrkien ja kertoa tälle ihmiselle, että hänellä on oikeus pelätä. Vanhempi lohduttaa pientä lastaan (ja terapeutti asiakastaan) sanomalla tälle, että ymmärtää hänen pelkonsa ja mistä se kenties johtuu, eikä siinä pelossa ole mitään vikaa. Tunteet lähtökohtaisesti eivät ole oikeita tai vääriä, ne ovat vain ihmisyksilöiden reaktioita ympäristön tapahtumiin. Se, millaiseen käyttäytymiseen nuo tunteet johtavat, on eri asia. Mielenkiintoista meissä ihmisissä on se, että kun tunteemme sivuutetaan lyömällä tiskiin faktoja, joilla yritetään perustella tunteemme turhuus tai vääryys, tunteet vain yltyvät. Ensin saatamme kuiskata tunteemme maailmalle, mutta kun maailma ei kuuntele, lopulta huudamme. Mutta jos edes yksi ihminen antaa aikaansa ottaakseen vastaan sen, mitä kuiskaamme ja kertoakseen, että ymmärtää, meillä ei ole tarvetta huutaa. Empatia, kuunteleminen ja keskinäinen kunnioitus eivät ole koskaan aloittaneet yhtäkään sotaa. Sen sijaan tarinoita, joissa konfliktin taustalla on yksin jäänyt pieni ihminen, löytyy lukuisia.

Toki on ihmisiä, joiden aggressiivisuus kumpuaa jostakin aivan muusta kuin pelosta tai väärinymmärretyksi tulemisesta. Silloin kysymykseen tulee miettiä esimerkiksi heidän kohtaamaansa kohtelua ja kasvuympäristön asenneilmastoa. Näihin tarinoihin en kuitenkaan tässä pureudu. Muistakaamme kuitenkin, että kaikki ihmiset, myös toisin ajattelevat, ovat jollekin tärkeitä ja rakkaita. Yrittäkäämme tänään nähdä heidän noiden läheisten silmin.