Siirtokuntalaisten tähtäimessä
Siirtokuntalaiset, nuo tuholaiset. Länsirannalla asuu tällä hetkellä noin puoli miljoonaa israelilaissiirtokuntalaista. Suuri osa heistä on tavallisia ihmisia, jotka eivat välttamättä edes tiedä asuvansa Länsirannalla, saati sen olevan laitonta. Israel tukee siirtokunnissa asuvia verovaroin, mistä johtuen asuminen siellä on huomattavasti halvempaa kun Israelin puolella. Miksikäs ei, moni tuumii asuntojen hintojen Tel Avivissa ja Jerusalemissa hipoessa pilviä. Siirtokuntalaisen mieleen ei edes pälkähdä, että hänen kaikilla mukavuuksilla varustetussa lähiössään olisi jotakin kyseenalaista.
Oma lukunsa ovat uskonnolliset siirtokuntalaiset. Heille muuttaminen siirtokuntiin on ideologinen vainta, jolla he kokevat ottavansa ”takaisin” haltuunsa esi-isiensä maita. Heille palestiinalaisten häätäminen pois on kunnia-asia ja jokapäiväisten ponnistelujen ja vihamielisen luovuuden toteutuskeino.
Ensimmäisten viikkojen aikana olemme saaneet todistaa lukuisia esimerkkejä siirtokuntalaisten aktiviteeteista.
Lähtiessämme koko Ghassanin paku tuoksui Zadigan lahjottamille yrteille ja kukille.
Eläkeläinen Zadiga Hossein asuu Qaryutin kylän liepeillä omakotitalossa. Zadigan puutarha on kuin Stockmannin viherkasviosasto, kaikki kukkii kuin viimeistä päivää ja vieläpä näteissä riveissä. Zadigalla olisi talonsa ympärillä myös 60 hehtaaria oliivipuita, mutta hän tai hänen perheensä eivät voi niiden sadosta nauttia, sillä läheisen Elin siirtokunnan asukkaiden mielestä se ei ole hyva idea. Kuten ei Zadigan asuminen talossaan ylipäätään. Maiden anastamisen lisäksi siirtokuntalaiset ovat rikkoneet Zadigan ikkunat kerran toisensa jälkeen, tuhonneet kuumaa vettä tuottavat aurinkopaneelit neljästi ja ampuneet hänen poikaansa jalkaan. Siirtokuntalaiset päästävät villisikoja Zadigan taimien joukkoon ja ripustavat oliivisadonkorjuun aikaan kuolleita sianruhoja puihin. Väkivallan ja ilkivallan seurauksena Zadigan tytär kärsii vakavista psykologisista ongelmista, tyttärentytär menee paniikkiin joka kerta siirtokuntalaisia ja sotilaita nähdessään. Zadiga itse kärsii unettomuudesta, eikä vähiten siksi, että siirtokuntalaiset kiipeävat lähes joka yö hänen talonsa katolle metelöimään.
Tulkaa joskus leikittämään lapsiamme, Kemal pyysi lähtiessämme.
Kemal Farhanin suku on asunut sukupolvien ajan pienellä kukkulalla Jaludin kylän vieressä. Kuten Zadigan, myös Kemalin ikkunat on teljetty kalterein, sillä läheisen Jehyan siirtokunnan asukkaat näkevät asioikseen terrorisoida Kemalin ja tämän perheiden elämää minkä voivat. Aseistetut siirtokuntalaiset kiipeävät perheiden talojen pihoille, rikkovat ikkunoita ja uhkailevat lapsia. ”Minun on tapettava ne!” huusi yksi heistä arabiaksi Kemalin lapsenlapsille murtaessaan ovea. Lapset itkivät oven toisella puolella. Paikalla olleet Israelin sotilaat eivät tehneet mitään, sen sijaan Kemalin poika pidätettiin hänen vastustaessa siirtokuntalaisten mielivaltaa. ”Meille pelko on jokapäiväinen, normaali asia,” Kemal totesi kysyessäni, miltä elämä jatkuvassa pelossa tuntuu.
Kemalin lapsenlapset eivät enää uskalla leikkiä pihallaan siirtokuntalaisten pelossa. Asuinalueen kaikkien talojen kaikki ikkunat oli kalteroitu kaksin- tai kolminkertaisesti.
Ja näitä tarinoita riittää. Ne tuntuvat uskomattomilta, koska niissä ei todella ole mitään mieltä. Kyse on tavallisista ihmisistä, jotka asuvat kodeissaan ja kokevat jatkuvaa häirintää ja väkivaltaa toisilta, alueella laittomasti asuvilta ihmisiltä, jotka puolestaan nauttivat Israelin sotilaiden suojelua ja joutuvat harvoin vastuuseen teoistaan. YK:n mukaan viimeisten kuuden vuoden aikana 90% israelilaispoliisien siirtokuntalaisväkivaltaa koskeneista rikostutkimuksista keskeytettiin. Israelin sotilaat, jotka Länsirannalla ovat siirtokuntalaisten ja palestiinalaisten välikohtauksissa paikalla poliisia useammin, eivät voi tehdä siirtokuntalaisille mitään. Israelin kansalaisina siirtokuntalaiset kuuluvat Israelin siviilioikeuden piiriin huolimatta siitä, että he ovat usein raskaasti aseistautuneita: rynnäkkökivääri M16 on siirtokuntalaismiehen vakiovaruste siinä missä käsilaukku on helsinkiläisnaisen. Palestiinalaiset puolestaan kuuluvat Israelin sotilasoikeusjäjestelmän piiriin ja tulevat välikohtauksien osapuoliksi joutuessaan ankaran sotilastuomioistuimen eteen. Itse asiassa sotilaat ovat paikalla suojelemassa siirtokuntalaisia palestiinalaisilta.
M16-rynnäkkökiväärillä aseistautunut siirtokuntalainen seisoo keltaisessa paidassaan taustalla sotilaiden selvitellessä tilannetta Qusran asukkaiden kanssa. Välikohtauksen uhri, raitapaitainen Akram, näkyy sotilaiden välissä.
Pari viikkoa sitten saimme hälytyksen Qusran kylästä. Maanviljelijä Akram Audi oli kääntämässä maata pellollaan kun kuuli takaansa vihellyksen. Kääntyessään ympäri Akram katsoi suoraan aseen piippuun. Kahdenkymmenen siirtokuntalaisen joukkio oli saapunut keskeyttämään Akramin työnteon. Perhe hälytti apuun lisää kyläläisiä ja nämä kutsuivat paikalle sotilaat, jotka saapuivat, tunnin viiveellä. Meidän ehtiessämme paikalle tilannetta selvitettiin kahdenkymmenen sotilaan ja Akramin perheen kesken. Suurin osa siirtokuntalaisista oli häipynyt, muutama virnuili sivummalla. Ällistyneenä katsoin sotilaan taputtavan yhtä heistä hymyillen olalle. Akramia ei hymyilyttänyt. Hänet määrättiin keskeyttämään työnsä ja olemaan palaamatta pelloilleen muutamaan päivään. Kenties hän myös aavisti, ettei siirtokuntalaisten vihanpurkaus jäisi tähän.
”He eivät halunneet pahoinpidellä, vaan tappaa minut, ” Akram kertoi EAPPI-tiimille sairaalassa, kaksi päivää siirtokuntalaisten hyökkäyksen jälkeen.
Viikkoa myöhemmin siirtokutalaiset hyökkäsivät uudelleen, tällä kertaa pimeyden turvin. Akramin haravoidessa pellollaan joukko miehiä kävi hänen kimppuunsa metalliputkin aseistautuneina. Tiimimme vieraillessa hänen luonaan sairaalassa kahden päivän kuluttua Akramin käsi oli poikki, silmä pahoin vaurioitunut ja hänellä oli useita ruhjeita päässä.
Miksi? Mistä tämä kaikki väkivalta johtuu? Akramin, Kemalin ja Zadigan kohtalon jakavia palestiinalaisia on tuhansia. YK:n mukaan vuonna 2011 palestiinalaisalueilla kuoli viisi ihmistä siirtokuntalaisten tai viranomaisten otteisiin siirtokuntalaisväkivaltaisuuksien yhteydessä, heistä kaksi oli lapsia. Loukkaantuneita oli yli tuhat. Ihmisoikeustarkkailijoina matkustamme viikoittain välikohtausten tapahtumapaikoille ja häirinnästä kärsivien perheiden koteihin. Kuvaamme, haastattelemme, kirjaamme tiedot muistiin ja välitämme ne eteenpäin. Kuinka monta siirtokuntalaista, miksi, mitä he tekivät. Mutta vaikka olen kuullut nämä tarinat kymmeniä kertoja, niiden mielettömyys ja absurdius säilyy. Toisto muodostaa siirtokuntalaisväkivallasta yhtenäisen kudelman, joka painajaisen tavoin toistuu kerta toisensa jälkeen, muttei käy missään vaiheessa järkeen.
Tai kyllähan siinä järkeä on, riippuu mistä näkökulmasta siirtokuntalaisten toimia katsoo. YK:n mukaan 43% Länsirannasta on allokoitu kuuluvaksi siirtokuntien haltuun, alueiksi, joilta palestiinalaisilta on pääsy kielletty. 60% palestiinalaisten omistamista taloista ja muista rakennelmista, jotka Israelin viranomaiset tuhosivat viime vuoden aikana (sekin kansainvälisen lain vastaista) sijaitsi siirtokunille kaavoitetuilla alueilla. Toisin kuin koko kansainvälinen yhteisö, Israel ei pidä siirtokuntia laittomina. Siirtokuntalaisväkivalta on kuitenkin tuomittavaa myös Israelin lakien mukaan. Viranomaisten tehottomuus siirtokuntalaisten aggressioiden kontrolloimisessa ja rankaisemisessa viittaa kuitenkin Israelin valtion hyväksyvän siirtokuntalaisten toimet. Väkivaltaiset siirtokuntalaiset toimivat maanvaltauksen pioneereina pelottaen palestiinalaiset pois.
Näiden mielettömyyksien ja rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden seuraaminen on raskasta. Tiimin kanssa koetamme keventää tunnelmaa laskemalla leikkiä ja syömällä hyvin. Jatkuva huvituksen aihe on muun muassa se, kuinka Genesis ilahtuu joka kerta kun näkee Raamatussa esiintyvän kasvin tai eläimen. Valkoisen pulun nähdessään metodistipastorimme huudahtaa ”Katsokaa, pyhä henki!”. Naurut kirvoitti myös Eva, joka päästi eräänä aamuna kaikki lammashaan lampaat karkuun vain juoksuttaakseen ne takaisin kuin vanha tekijä. Tai se, kun minä kymmenen sanan arabiallani yritän käydä vakavaa keskustelua sotilaista, mutta tajuankin puhuneeni koko ajan kanoista (Armeija: dzezh, kanat: djazh, kyllä tekin sekoaisitte!) Alex puolestaan tuo hymyn huulille taikomalla uskomattomia italialais-brasilialaisia herkkuja joka ikinen ilta. Kortensa mielettömyyskekoon kantaa myös se, kuinka me opettajat ja pastorit ja antropologitoimittajat googlailemme rynnäkkökivääreitä, opettelemme tunnistamaan sotilasuniformuja ja kannamme taskuissamme sipuleita kyynelkaasupommien varalta.
Siteeraan EAPPI-kollegaani Eeroa ja totean: Länsiranta on hulluin paikka maailmassa. Työtä riittää.
