Onnistuminen

… Näyttää joskus tältä.

Kuvassa Israelin rajapoliiseja vilkuttamassa meille hyvästiksi taannoisen kohtaamisemme päätteksi. 24. lokakuuta palasimme tapaamasta siirtokuntalaisten pahoinpitelemää maanviljelijää. Kotimatkamme kulki Huwwaran risteyksen ja siinä sijaitsevan sotilastukikohdan liepeillä, Länsirannan keskiosassa. Hajamielinen vilkaisu auton ikkunasta paljasti tien poskeen pysäytetyn auton ja joukon nuoria palestiinalaismiehiä istumassa maassa sen vieressä, rajapoliisit heidän ympärillään. Auton istuimet ja muu sisäkalusto oli purettu maahan. Pysähdyimme vähän matkan päähän seuraamaan tilannetta. Katsoimme, kun miehet komennettiin kasaamaan penkit paikoilleen ja purkamaan ne taas ulos, sitten palaamaan takaisin asfaltin pintaan.

Päätimme seurata tilannetta lähempää. Hyppäsimme autosta ja kävelimme paikalle, alkoi sataa tihuuttaa. Yksi poliiseista lähestyi meitä vihaisena, huutaen jotakin hepreaksi. ”Mikä on homman nimi, ovatko miehet tehneet jotakin?”, kysyimme. Toinen poliisi komensi suivaantuneen kollegansa kauemmaksi ja meidät toiselle puolelle tietä seisomaan. ”Kaikki on hallinnassa,” hän vastasi, kasvoillaan sama hymy kuin ylläolevassa kuvassa. Seuraavaksi hän määräsi yhden palestiinalaisista kokoamaan auton taas kasaan.

Tilanne jatkui seuraavanlaisena kymmenisen minuuttia: Me seisomassa tienposkessa ihmisoikeustarkkailijaliiveissämme, yrittäen maksimoida ulkomaalaisen olemuksemme, joka absurdilla tavalla takaa meille suojan ja uskottavuuden täällä miehityksen mielettömyydessä. Poliisit toisella puolella tietä kädet puuskassa, luimistellen  ja puhelimiaan näppäillen. Palestiinalaiset istumassa heidän keskellään asfaltilla, käsivarret polvia halaten, tyhjyyteen tuijottaen. Sadekuuro piiskaamassa tasapuolisesti kaikkia.

Avnerin pataljoona treenasi oikeilla perheillä.

Kyykkiessäni siinä ihmisoikeustarkkailijan liiviini, vaaleaan tukkaani ja viattomiin oransseihin turistivarvastossuihini tukeutuen (hei poliisi, katso, Havaianakset, ajattele Haifan rantaa ja tyttöystävääsi, unohda miehitys ja mene vaikka kahville!) ajattelin Avneria, sirkeäsilmäistä telavivilaisnuorukaista, ja entistä sotilasta, joka piti meille esitelmän sotilaiden arjesta EAPPI-pestimme alussa. Avner kuuluu Breaking the Silence -järjestöön, joka on kerännyt yli 700 tarinaa entisiltä israelilaissotilailta näiden arjesta palestiinalaisalueilla. Niiden joukossa on lukuisia kertomuksia sotilaiden mielivallasta palestiinalaisten kohtelussa. Monet havahtuvat sotilasuransa aikana tai sen jälkeen tehneensä asioita, joita eivät pidä oikeina. Avner itse kertoi harjoitelleensa vihollistalojen haltuun ottoa koputtamalla palestiinalaisperheiden oville ja valtaamalla näiden kodit. Perheenäidit ja itkevät lapset osallistuivat harjoituksiin. Mietin, päätyvätkö edessäni seisovat poliisit joskus selostamaan tämän välikohtauksen Avnerille.

Alexin ja Annen soitellessa suurieleisiä leikkipuheluita YK:lle ja EU:hun minä kyykistelin maassa kameraa strategisesti heiluttaen. Kamerat ovat meidän valttikorttejamme tämänkaltaisissa tilanteissa, keskeinen suojelevan läsnäolon peruspilari. Niiden käyttäminen on kuitenkin hienovaraista peliä. Sotilaat voivat koska vain määrätä minut poistamaan kuvat, takavarikoida koko kameran ja käskeä meidät matkoihimme. Yleensä israelilaissotilaat ja poliisi eivät tykkää, että ikävissä tilanteissa, kuten pidätyksissä, kuvataan. Silloin on oltava varovainen. Siksi itse tilanteesta, missä palestiinalaismiehet kyykkivät maassa, ei ole kuvaa. En halunnut ottaa riskiä, että meidät komennetaan pois, koska kuvaaminen ärsyttää poliiseja. Samalla kameran läsnäololla on kuitenkin suuri merkitys. Se kuuluu samaan pakettiin varvassandaalien kanssa, muistuttaa sotilaita ja poliiseja maailmasta miehityksen ulkopuolella ja siitä, että sen maailman edustajat ovat paikalla ja näkevät.

 

Rajapoliisit komentavat palestiinalaismiehet kasaamaan penkit takaisin autoon.

Sitten, ilman sen kummempaa syytä poliisit päättivät tilanteen olevan ohi. Ei pidätyksiä, ei edes sakkoja. Mitä ilmeisimmin kyseessä oli huvin vuoksi pitkitetty tarkistustilanne, jolle ei kummempaa syytä ollutkaan. Rajapoliisit kohensivat rynnäkkökiväärejä olallaan ja lähtivät kävelemään peräkanaa kohti sadan metrin päässä sijaitsevaa tukikohtaansa. Palestiinalaismiehet kipusivat autoon. Ajaessaan ohitsemme yksi heistä huusi hiljaa: ”Kiitos. Teidän ansiostanne me saimme mennä.” Löimme Alexin ja Annen kanssa hienovaraiset yläviitoset juostessamme Ghassanin pakuun. Sadekin loppui ja aurinko pilkisti pilvien raosta, koko homma kuin suoraan Disneyn piirretyistä. Juostessamme Ghassanin autoon katsoin taakseni ottaakseni viimeisen kuvan sotilaista. Hekin olivat juuri kääntyneet hyvästelläksemme meidät. Tervehdys tallentui suoraan kameralle. Terveiset Länsirannalta.