Sodan tarkkailua
Reilun viikon ajan tarkkailimme ihmisoikeuksien lisäksi myös sotaa. Perjantaina 16. päivä Gazan sota alkoi näkyä Länsirannan arjessa muutenkin kuin uutisotsikoina. Olin tuolloin vierailulla Betlehemissä, missä aamuvuoron tarkistusterminaalissa hoitaneet palasivat kertoen, että alle nelikymppisillä ei enää ole asiaa Jerusalemiin, sotilaiden mukaan turvallisuussyistä. Samana iltapäivänä monitoroimme mukana mielenosoitusta Al Ma’saran kylässä. Se kokoaa seudun asukkaat viikoittain vastustamaan ympäröivien siirtokuntien maakaappauksia ja Israelin miehitystä, mutta tällä kertaa aiheena oli myös Gazan sota.
Illalla Betlehemistä poistuessani ilmassa lensivät kyynelkaasupullot ja kumiluodit kun Israelin hyökkäyksiä vastustaneet nuoret ja Israelin sotilaat ottivat yhteen. Onneksi matkamuistokaupan myyjä, sydämellinen Majdi, tarjoutui antamaan kyydin bussiasemalle. Kotimatkalla Yanouniin hengityksessä kirveli. ”Olen kunnossa, älkää huolehtiko” naputin äidille, isälle ja siskolle viestiin pikkubussin pimeydessä. Arabiantaitoinen kollegani höristi korvansa äärimmilleen kuulostellessaan uutisia. Kotiin päästyämme liimauduimme internetin uutisvirran ääreen.
Salamannopeasti syttynyt sota veti avuttomaksi. Israelin pommien ja Hamasin rakettien lennellessä suuntaan ja toiseen istuimme Yanounissa tietokoneisiimme nauliutuneina. ”Voi ei!” kuului tasaisin väliajoin jokaisen ruudun edestä. Kaksikymmentä, viisikymmentä, satakaksikymmentä kuollutta. Kolmekymmentä, kaksi sataa, seitsemän sataa loukkaantunutta. Eikä pelkästään Gazassa: Länsirannan mielenosoituksissa pidätettiin kymmeniä, Hebronissa sotilaat ampuivat yhden mielenosoittajan. Ramallahissa Qalandian tarkistuspisteen lähellä asunut reilun vuoden ikäinen palestiinalaislapsi kuoli nieltyään liikaa kyynelkaasua. Seuraavana päivänä koko tarkistuspiste oli sekaisin kun surevat ja raivostuneet ihmiset ottivat osaa hautajaiskulkueeseen.
Vaikka täällä pohjoisessa tilanne oli rauhallisempi, ulottui jännitys Nablusinkin ympäristöön. Istuin Qaryutin kylässä (taas, se kylä on saanut kestää erityisen paljon viime aikoina) erään perheen olohuoneessa ottamassa vastaan raporttia keskellä yötä ilman syytä pidätetyn pojan vanhemmilta, kun viereisen siirtokunnan hälytyssireenit alkoivat ulvoa. Keskustelu pysähtyi, kaikki kuulostelivat epäuskoisina. Hetkeä myöhemmin kuulimme, että Jerusalemin lähelle oli iskenyt raketti. Siirtokuntien hälytysjärjestelmä lienee koordinoitu niin, että kun yhden antennit värähtävät, kaikissa alkaa ulvoa. Informatiivista, toki, mutta kasvattaa myös tehokkaasti pelkoa: paniikkiin ajautuu, vaikka vaara ei kohdistu omaan alueeseen. Sireenien tauottua keskustelu jatkui tyynesti ennallaan. ”Otatko kahvisi sokerilla vai ilman?” Ilman sokeria, kiitos. Ei kai tässä muutakaan voi tehdä.
Toisen kerran istuin teelasi kädessä keskellä aavikkoa Länsirannan koilliskolkassa keskustelemassa kyläpäällikkö Abu Sakerin kanssa hänen talonsa ylös alaisin sotkeneesta armeijan tutkintakäynnistä (sekin ilman mitään selitystä) kun EAPPI-ohjelman päätoimistosta soitettiin. ”Tel Avivissa on räjähtänyt bussi, missä sinä olet?” Kaukana pohjoisessa, ei mitään hätää. Samalla mietin, missä tiimikaverini viettikään vapaapäiviään. Jordanin laaksossa ei ole kenttää ja yhteyden saaminen tiimiläisiin kesti. Kaikki oli kuitenkin hyvin.
Niin kuin meillä kansainvälisillä useimmiten onkin. Järjestöt pitävät hyvää huolta työntekijöistään. Niin hyvää, että on melkein huono omatunto, etenkin kun vertaa paikallisten tilanteeseen. Meille laaditaan turvallisuusohjeet ja evakuointisuunnitelma, he istuvat olohuoneissaan ja tutkivat uutisista, näkyykö kuvavirrassa tuttuja kasvoja. Ja toivovat, ettei näy. Kertaavat, kenen poika pidätettiin eilen illalla. Gazassa kuolleista 158:sta ihmisestä 103 oli siivilejä, näistä 30 lapsia. Loukkaantuneita oli yli 1000. Israelissa kuoli neljä siviiliä ja kaksi sotilasta.
Silti meidän kansainvälistenkin sukulaiset ja ystävät ovat huolissaan. Itse koetin olla varovainen Facebookia päivittäessä, koska kaukana Suomessa statuksen näkevä sisko kuvittelee tilanteen helposti pahemmaksi kuin se onkaan. Äidistä puhumattakaan. Tätäkin blogipäivitystä panttasin, mutta nyt se tuli ulos, kumiluoteineen päivineen. Sori äiti! Mutta nyt on voimassa aselepo, taas. Sen jälkeen voitaisiin kokeilla vaikkapa miehityksen lopettamista. Ihmisten sulkeminen Gazan kaltaiseen avovankilaan ei ole kestävä, ihmisarvoinen eikä oikeudenmukainen ratkaisu.
P.S. Suosittelen lukemaan YK:n palestiinalaisten ihmisoikeuksien erikoisraportoijan Richard Falkin analyysin viimeisimmästä Gazan sodasta täällä.
