Aamut Yanounissa ovat mahtavia. Aurinko nousee siirtokunnan etuvartioaseman kukkulan takaa hissuksiin antaen mahdollisuuden muutamalle valoisalle mutta viileälle tunnille. Kerrankin ei tarvitse hikoilla istuessaan. Paikalliset ottavat tästä kaiken irti: useimmat heräävät jo ennen viittä ruokkimaan lampaat ja vuohet ja aasit ja kanat ja kissat ja koirat ja lapset. Yanounin naisilla paistuu jo kolmas leipä uunissa EAPPI-tarkkailijoiden astellessa aamukävelylleen kylän halki tasan kello 6.15. Se kuuluu päivärutiineihimme. Tarkistamme, että kaikki on kunnossa ja tähyilemme siirtokuntalaisten liikkeitä ylhäällä kukkuloilla. Samalla näytämme heille, että olemme paikalla, tänäänkin. Kuljemme komeana unisena ryppäänä Yanounin ainoaa tietä pitkin kuka mitenkin, Eva taukoamatta puhuen, Genesis hiljaa perässä, minä puolihorroksessa siksakkia. Mathilde yrittää ottaa muutamia juoksualskeleita ja powerkävellä jopa kuudelta aamulla. Aamukävelyn toisessa päässä meitä odottaa laakson toisella puolella Ala-Yanounissa tällainen näky:

Täytyy tosin myöntää, että kovin usein ei minun siksakkiani aamupolulla näy. Olen huomannut, että aamukirjoittaminen on enemmän minun juttuni. Edellisenä päivänä on yleensä tullut paljon informaatiota, joka järjestyy yön aikana selkeiksi kokonaisuuksiksi, jotka ovat aamulla kypsiä poimittaviksi. Kompensoin aamukävelyltä lintsaamista tekemällä muille aamiaista. Talossamme on mahtava terassi, jolta on näkymä alas laaksoon ja suoraan Itamarin siirtokunnan etuvartiostoasemalle. Kannamme lautaset ja aterimet muovipöydille, pujottelemme kuivuvien pyykkien seassa kukin omalle paikallemme ja istumme alas. Päivä voi alkaa.

Paikalliset antimet ovat tehneet jokaisesta aamiaishetkestä juhlaa. Alussa tuoreet, kypsät mangot räjäyttivät tajunnan. Tiedäthän ne kivikovat brasilialaismangot Siwan hedelmähyllyssä? Jos mahdollista, kuvittele niiden totaalinen vastakohta. Palestiinassa mangojen oranssinkeltainen hedelmäliha on niin mehukasta, että kuoriessa mehu valuu kyynärpäihin asti. Yhtä aikaa raikas ja täyteläinen maku täyttää koko suun. Söimme mangoja valtavia määriä joka ikinen aamu kuukauden ajan. Lampaanmaitojogurtin sekaan viipaloituna ne maistuivat taivaalliselle, samoin silloin, kun tiimimme  brasilialaisvahvistus Alex keksi tehdä mangojäätelöä soseuttamalla mangoja maidon, jogurtin ja sokerin kanssa ja unohtamalla seoksen pakastimeen.

Mangot, lampaanmaitojuusto ja taboon-leipä tarkkailevat taustalla häämöttävää siirtokuntaa.

Kylän naisten leipoma taboon-vehnäleipä ja kotitekoinen lampaanmaitojuusto herättävät nekin tiimissämme hurraahuutoja. Paikallisten vieraanvaraisuus on ylitsevuotavaa: ostamme yleensä kananmunat alakerrassamme asuvalta Najiha-rouvalta. Usein munanostoon lähetetty palaa mukanaan höyryävän kuuma leipä ja lautasellinen juustoa. Sama tapahtuu aamukävelyllä: naisten  taboon-uunit sijaitsevat tien varrella, ja niiden ohittaminen ilman mukaan tarttuvaa leipää on lähes mahdotonta.

Noin viikko sitten mango ei enää maistunut yhtä hyvälle, sesonki oli ohi. Surullisena katsoin nahistuneita ja tummuneita möhkäleitä läheisen Aqraban kylän hedelmäkaupassa. Yanounissa ei ole kauppaa, ellei eräiden rouvien kotonaan pitämää pikku kuiva-ainepuotia lasketa. Kauan en ehtinyt surra, sillä muutaman päivän kuluttua matkustimme vielä paremmille ruoka-apajille maakunnan pääkaupunkiin Nablusiin. Siellä, eksklusiivisen supermarketin alahyllyllä meitä odotti löytö: paketti kaurahiutaleita. Kaurahiutaleita! Olin niin iloinen, että lähetin vapaapäivän vietossa olleelle norjalaiselle Mathildelle monta huutomerkkiä sisältävät tekstiviestin. Puolet tiimimme jäsenistä on skandinaaveja, joita kaikkia yhdistää rakkaus kaurapuuroon. Sitä on nyt puputettu joka aamu, lyöty käsiä yhteen kun on niin hyvää. Oj då, huudetaan yhteen ääneen. Otin kuvankin:

Myös kotoinen kanelipuuro taitaa ihmisoikeustarkkailun.

Tässä maailmankolkassa upeaa on se, että kun yhden hedelmän sesonki loppuu, toinen alkaa. Nyt on alkanut granaattiomenoiden kausi. Asuessani pikkutyttönä Venäjällä valtakunnan eteläosista Karjalaan rahdatut granaattiomenat herättivät minussa ihmetystä ja kunnioitusta. Majesteetillisen ulkokuoren sisällä oli mehukkaita punaisia siemeniä siistissä rivissä, kuin pieniä rubiineja. Ja se maku! Palestiinassa olen palannut saman kunnioituksen äärelle. Täällä granaattiomenaa saa kaikkialla. Tuorepuristettuna mehuna, limonadina, tuoreena. Paikalliset sanovat sen auttavan vatsavaivoihin ja virtsatietulehdukseen, taitaa toimittaa täällä suomalaisen puolukan virkaa. Puuhastelu siementen parissa meditatiivista puuhaa, kuinka saada ne irti ampumatta silmäänsä sokeaksi mehulla?

Granaattiomena valvoo Yanouniin johtavaa kylätietä.

Kuten edellisessä postauksessa taisin todeta, hyvä ruoka auttaa jaksamaan välillä raskasta arkea. Sama taitaa päteä niin meihin kuin paikallisiinkin, vierailuillamme olen todennut, etta mitä vaikeammassa tilanteessa elävien ihmisten luona olemme käyneet, sitä ylitsevuotavampi tarjoilu on ollut.  Palestiinalaisessa kulttuurissa ruualla on suuri merkitys, sillä osoitetaan ystävyyttä ja juhlitaan elämän pieniä iloja. Lähipäivinä ruuan poliittinen merkitys korostuu, kun oliivisatoa aletaan korjata. Tämänpäiväistä aamiaistamme rytmitti jo tasainen naputus oliivien putoillessa puiden alle levitetylle pressukankaalle alhaalla laaksossa. Sen kuulivat varmasti myös toisella puolella kukkulaa asuvat siirtokuntalaiset.