Siirtokuntalaiset, nuo tuholaiset. Länsirannalla asuu tällä hetkellä noin puoli miljoonaa israelilaissiirtokuntalaista. Suuri osa heistä on tavallisia ihmisia, jotka eivat välttamättä edes tiedä asuvansa Länsirannalla, saati sen olevan laitonta. Israel tukee siirtokunnissa  asuvia verovaroin, mistä johtuen asuminen siellä on huomattavasti halvempaa kun Israelin puolella. Miksikäs ei, moni tuumii asuntojen hintojen Tel Avivissa ja Jerusalemissa hipoessa pilviä. Siirtokuntalaisen mieleen ei edes pälkähdä, että hänen kaikilla mukavuuksilla varustetussa lähiössään olisi jotakin kyseenalaista.

Oma lukunsa ovat uskonnolliset siirtokuntalaiset. Heille muuttaminen siirtokuntiin on ideologinen vainta, jolla he kokevat ottavansa ”takaisin” haltuunsa esi-isiensä maita. Heille palestiinalaisten häätäminen pois on kunnia-asia ja jokapäiväisten ponnistelujen ja vihamielisen luovuuden toteutuskeino.  

Ensimmäisten viikkojen aikana olemme saaneet todistaa lukuisia esimerkkejä siirtokuntalaisten aktiviteeteista.

Lähtiessämme koko Ghassanin paku tuoksui Zadigan lahjottamille yrteille ja kukille.

Eläkeläinen Zadiga Hossein asuu Qaryutin kylän liepeillä omakotitalossa. Zadigan puutarha on kuin  Stockmannin viherkasviosasto, kaikki kukkii kuin viimeistä päivää ja vieläpä näteissä riveissä. Zadigalla olisi talonsa ympärillä myös 60 hehtaaria oliivipuita, mutta hän tai hänen perheensä eivät voi niiden sadosta nauttia, sillä läheisen Elin siirtokunnan asukkaiden mielestä se ei ole hyva idea. Kuten ei Zadigan asuminen talossaan ylipäätään. Maiden anastamisen lisäksi siirtokuntalaiset ovat rikkoneet Zadigan ikkunat kerran toisensa jälkeen, tuhonneet kuumaa vettä tuottavat aurinkopaneelit neljästi ja ampuneet hänen poikaansa jalkaan. Siirtokuntalaiset päästävät villisikoja Zadigan taimien joukkoon ja ripustavat oliivisadonkorjuun aikaan kuolleita sianruhoja puihin. Väkivallan ja ilkivallan seurauksena Zadigan tytär kärsii vakavista psykologisista ongelmista, tyttärentytär menee paniikkiin joka kerta siirtokuntalaisia ja sotilaita nähdessään. Zadiga itse kärsii unettomuudesta, eikä vähiten siksi, että siirtokuntalaiset kiipeävat lähes joka yö hänen talonsa katolle metelöimään.

Tulkaa joskus leikittämään lapsiamme, Kemal pyysi lähtiessämme.

Kemal Farhanin suku on asunut sukupolvien ajan pienellä kukkulalla Jaludin kylän vieressä. Kuten Zadigan, myös Kemalin ikkunat on teljetty kalterein, sillä läheisen Jehyan siirtokunnan asukkaat näkevät asioikseen terrorisoida Kemalin ja tämän perheiden elämää minkä voivat. Aseistetut siirtokuntalaiset kiipeävät perheiden talojen pihoille, rikkovat ikkunoita ja uhkailevat lapsia. ”Minun on tapettava ne!” huusi yksi heistä arabiaksi Kemalin lapsenlapsille murtaessaan ovea. Lapset itkivät oven toisella puolella. Paikalla olleet Israelin sotilaat eivät tehneet mitään, sen sijaan Kemalin poika pidätettiin hänen vastustaessa siirtokuntalaisten mielivaltaa. ”Meille pelko on jokapäiväinen, normaali asia,” Kemal totesi kysyessäni, miltä elämä jatkuvassa pelossa tuntuu. 

Kemalin lapsenlapset eivät enää uskalla leikkiä pihallaan siirtokuntalaisten pelossa. Asuinalueen kaikkien talojen kaikki ikkunat oli  kalteroitu kaksin- tai kolminkertaisesti. 

Ja näitä tarinoita riittää. Ne tuntuvat uskomattomilta, koska niissä ei todella ole mitään mieltä. Kyse on tavallisista ihmisistä, jotka asuvat kodeissaan ja kokevat jatkuvaa häirintää ja väkivaltaa toisilta, alueella laittomasti asuvilta ihmisiltä, jotka puolestaan nauttivat Israelin sotilaiden suojelua ja joutuvat harvoin vastuuseen teoistaan. YK:n mukaan viimeisten kuuden vuoden aikana 90% israelilaispoliisien siirtokuntalaisväkivaltaa koskeneista rikostutkimuksista keskeytettiin. Israelin sotilaat, jotka Länsirannalla ovat siirtokuntalaisten ja palestiinalaisten välikohtauksissa paikalla poliisia useammin, eivät voi tehdä siirtokuntalaisille mitään. Israelin kansalaisina siirtokuntalaiset kuuluvat Israelin siviilioikeuden piiriin huolimatta siitä, että he ovat usein raskaasti aseistautuneita: rynnäkkökivääri M16 on siirtokuntalaismiehen vakiovaruste siinä missä käsilaukku on helsinkiläisnaisen. Palestiinalaiset puolestaan kuuluvat Israelin sotilasoikeusjäjestelmän piiriin ja tulevat välikohtauksien osapuoliksi joutuessaan ankaran sotilastuomioistuimen eteen. Itse asiassa sotilaat ovat paikalla suojelemassa siirtokuntalaisia palestiinalaisilta. 

M16-rynnäkkökiväärillä aseistautunut siirtokuntalainen seisoo keltaisessa paidassaan taustalla sotilaiden selvitellessä tilannetta Qusran asukkaiden kanssa. Välikohtauksen uhri, raitapaitainen Akram, näkyy sotilaiden välissä.

Pari viikkoa sitten saimme hälytyksen Qusran kylästä. Maanviljelijä Akram Audi oli kääntämässä maata pellollaan kun kuuli takaansa vihellyksen. Kääntyessään ympäri Akram katsoi suoraan aseen piippuun. Kahdenkymmenen siirtokuntalaisen joukkio oli saapunut keskeyttämään Akramin työnteon. Perhe hälytti apuun lisää kyläläisiä ja nämä kutsuivat paikalle sotilaat, jotka saapuivat, tunnin viiveellä. Meidän ehtiessämme paikalle tilannetta selvitettiin kahdenkymmenen sotilaan ja Akramin perheen kesken. Suurin osa siirtokuntalaisista oli häipynyt, muutama virnuili sivummalla. Ällistyneenä katsoin sotilaan taputtavan yhtä heistä hymyillen olalle. Akramia ei hymyilyttänyt. Hänet määrättiin keskeyttämään työnsä ja olemaan palaamatta pelloilleen muutamaan päivään. Kenties hän myös aavisti, ettei siirtokuntalaisten vihanpurkaus jäisi tähän. 

”He eivät halunneet pahoinpidellä, vaan tappaa minut, ” Akram kertoi EAPPI-tiimille sairaalassa, kaksi päivää siirtokuntalaisten hyökkäyksen  jälkeen.

Viikkoa myöhemmin siirtokutalaiset hyökkäsivät uudelleen, tällä kertaa pimeyden turvin.  Akramin haravoidessa pellollaan joukko miehiä kävi hänen kimppuunsa metalliputkin aseistautuneina. Tiimimme vieraillessa hänen luonaan sairaalassa kahden päivän kuluttua Akramin käsi oli poikki, silmä pahoin vaurioitunut ja hänellä oli useita ruhjeita päässä. 

Miksi? Mistä tämä kaikki väkivalta johtuu? Akramin, Kemalin ja Zadigan kohtalon jakavia palestiinalaisia on tuhansia. YK:n mukaan vuonna 2011 palestiinalaisalueilla kuoli viisi ihmistä siirtokuntalaisten tai viranomaisten otteisiin siirtokuntalaisväkivaltaisuuksien yhteydessä, heistä kaksi oli lapsia. Loukkaantuneita oli yli tuhat. Ihmisoikeustarkkailijoina matkustamme viikoittain välikohtausten tapahtumapaikoille ja häirinnästä kärsivien perheiden koteihin. Kuvaamme, haastattelemme, kirjaamme tiedot muistiin ja välitämme ne eteenpäin. Kuinka monta siirtokuntalaista, miksi, mitä he tekivät. Mutta vaikka olen kuullut nämä tarinat kymmeniä kertoja, niiden mielettömyys ja absurdius säilyy. Toisto muodostaa siirtokuntalaisväkivallasta yhtenäisen kudelman, joka painajaisen tavoin toistuu kerta toisensa jälkeen, muttei käy missään vaiheessa järkeen. 

Tai kyllähan siinä järkeä on, riippuu mistä näkökulmasta siirtokuntalaisten toimia katsoo. YK:n mukaan 43% Länsirannasta on allokoitu kuuluvaksi siirtokuntien haltuun, alueiksi, joilta palestiinalaisilta on pääsy kielletty. 60% palestiinalaisten omistamista taloista ja muista rakennelmista, jotka Israelin viranomaiset tuhosivat viime vuoden aikana (sekin  kansainvälisen lain vastaista) sijaitsi siirtokunille kaavoitetuilla alueilla. Toisin kuin koko kansainvälinen yhteisö, Israel ei pidä siirtokuntia laittomina. Siirtokuntalaisväkivalta on kuitenkin tuomittavaa myös Israelin lakien mukaan. Viranomaisten tehottomuus siirtokuntalaisten aggressioiden kontrolloimisessa ja rankaisemisessa viittaa kuitenkin Israelin valtion hyväksyvän siirtokuntalaisten toimet. Väkivaltaiset siirtokuntalaiset toimivat maanvaltauksen pioneereina pelottaen palestiinalaiset pois. 

Näiden mielettömyyksien ja rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden seuraaminen on raskasta. Tiimin kanssa koetamme keventää tunnelmaa laskemalla leikkiä ja syömällä hyvin. Jatkuva huvituksen aihe on muun muassa se, kuinka Genesis ilahtuu joka kerta kun näkee Raamatussa esiintyvän kasvin tai eläimen. Valkoisen pulun nähdessään metodistipastorimme huudahtaa ”Katsokaa, pyhä henki!”. Naurut kirvoitti myös Eva, joka päästi eräänä aamuna kaikki lammashaan lampaat karkuun vain juoksuttaakseen ne takaisin kuin vanha tekijä. Tai se, kun minä kymmenen sanan arabiallani yritän käydä vakavaa keskustelua sotilaista, mutta tajuankin puhuneeni koko ajan kanoista (Armeija: dzezh, kanat: djazh, kyllä tekin sekoaisitte!) Alex puolestaan tuo hymyn huulille taikomalla uskomattomia italialais-brasilialaisia herkkuja joka ikinen ilta. Kortensa mielettömyyskekoon kantaa myös se, kuinka me opettajat ja pastorit ja antropologitoimittajat googlailemme rynnäkkökivääreitä, opettelemme tunnistamaan sotilasuniformuja ja kannamme taskuissamme sipuleita kyynelkaasupommien varalta. 

Siteeraan EAPPI-kollegaani Eeroa ja totean: Länsiranta on hulluin paikka maailmassa. Työtä riittää.

Maisema talomme ikkunasta.

Kivitalon ikkunasta katsoessani eteen avautuu loputtomasti kumpareita ja oliivipuita. Äänimaiseman täyttää kukkojen kiekuminen, kyyhkysten kujerrus ja ötököiden surina. Jos olisi aamu, näihin lisättäisiin vielä lampaiden määkiminen ja aasien holtiton ääntely. Olen Yanounissa, Länsirannan pohjoisosassa, Palestiinassa. Mutta miksi?

Työskentelen EAPPI-ohjelman lähettämänä ihmisoikeustarkkailijana. Maailmanlaajuinen ohjelma sai alkunsa vuonna 2002, kun väkivaltaisuudet Miehitetyillä palestiinalaisalueilla kirvoittivat Jerusalemin kirkkoilta yhteisen hätähuudon: puolueettomia kansainvälisiä tarkkailijoita oli saatava paikalle ja äkkiä, dokumentoimaan palestiinalaisalueilla vallineita väkivaltaisuuksia ja ehkäisemään niiden syntymistä. Puolueettomuus on EAPPI:n avainsana. Ohjelma ei aseta erityisasemaan  kumpaakaan konfliktin osapuolista, Israelia sen koommin kuin Palestiinaakaan. Toiminnan lähtökohtana on kansainvälinen laki ja kansainvälisen yhteisön sopimat ja hyväksymät toimintaperiaatteet. Niiden kautta uskonnolla kuumennettua konfliktia on mahdollista tarkastella neutraalisti: kaikkia maailman maita, kansoja ja päätöksentekijöitä kun koskevat samat pelisäännöt. Tähän menneessä 1062 EAPPI-tarkkailijaa on kantanut kortensa kekoon oikeudenmukaisen rauhan saavuttamiseksi alueelle. Tällä hetkellä meitä on paikalla 33: 11 miestä, 22 naista, 17 eri maasta, ikähaarukalla 19-61. Opettajia, toimittaja, pastoreita, oikeusavustajia, konfliktiasiantuntijoita, muusikoita. Eri uskontojen edustajia ja uskonnottomia pakanoita sulassa sovussa. Olemme jakaantuneet 7 tiimiin eri puolille Länsirantaa, joissa tulemme työskentelemään kolmen kuukauden ajan. 

Eapit iltakävelyllä.

EAPPI-tarkkailijoiden toimenkuva riippuu asemapaikasta. Minun työpaikkani on Yanoun, Länsirannan pienin kylä. Viisitoista perhettä asuu lampaiden laidunmaiden ja oliivilehtojen täyttämän laakson molemmin puolin. Kahdeksastakymmenestä asukkaasta noin puolet on lapsia. Elinkeino saadaan lampaista ja oliiveista. Päältäpäin katsoen elämä Yanounissa on idyllistä: vuohet kurkistelevat karsinoistaan, ruuat valmistetaan omista tarpeista, kaikki tuntevat kaikki. Autoja on pari, aaseja sitäkin useampi. Aseita ei kanneta, lähimmäksi itsepuolustusvälinettä taitaa päästä jokaisen kyläläisen varastosta löytyvä talikko. Yanounin idylliä varjostaa kuitenkin yksi Israelin ja Palestiinan välisen rauhanprosessin kipupisteistä: Israelin palestiinalaisalueille pystyttämät siirtokunnat. Kansainvälisen lain mukaan miehittävä osapuoli ei saa siirtää miehitettämälleen alueelle omaa väestöään tai kajota miehittämiinsä siviileihin, näiden omaisuuteen tai maihin (Geneven neljäs päätöslauselma, artikla 49). Länsirannalla asuu kuitenkin jo yli puoli miljoonaa Israelin kansalaista. He asuvat siirtokunnissa, kaupunkien kaltaisissa aidatuissa yhteisöissä, joita vartoivat yksityiset vartiointifirmat ja toisinaan myös Israelin armeija.

Yanounin maille, ihan naapuriin, on kasvanut Itamarin siirtokunta. Sen kanafarmi ulottuu melkein yanounilaisten takapihalle, etuvartioasemia eli outposteja kohoaa jokaisella näköpiirissä olevalla kukkulalla. Reilun tuhannan asukkaan ortodoksijuutalaisten yhteisö pitää Yanounin maita ominaan ja koettaa savustaa kyläläiset pois kahmimalla heidän maitaan ja häritsemällä näiden elämää väkivalloin ja ilkivalloin. Vuonna 2002 siirtokuntalaisten vandalismi eskaloitui niin, että suurin osa yanounilaisista jouduttiin evakuoimaan läheiseen Aqraban kaupunkiin. 

Seitsemänvuotias Karima rakastaa poseerata kameralle.

Abdulrahmanilla on kaksi koiranpentua. Ne asuvat lammashaassa.

Hamsan näkee pyörää useammin aasin selässä.

Kymmenen vuoden takaisista väkivaltaisuuksista saakka kylässa on asunut jatkuvasti kansainvälisiä ihmisoikeustarkkailijoita, joiden joukkoon kuulun nyt minäkin. Tärkein tehtävämme on olla paikalla, sillä ulkomaisten silmäparien ja dokumentointivälineiden ollessa paikalla siirtokuntalaiset hyökkäävät harvemmin. Asumme kyläläisten keskellä omassa talossamme, seuraamme siirtokuntalaisten liikkeitä ja turvaamme paikallisten arkea. Joka aamu ja ilta teemme vartiointikävelyn kylän halki, oliivien sadonkorjuun aikaan (joka on muuten ihan pian) olemme paikalla kameroinemme. Lauantaisin, eli juutalaisen sapatin aikaan olemme Yanounissa erityisen valppaina, sillä silloin siirtokuntalaisten hyökkayksiä sattuu useammin. Joku saattaa vaikka inspiroitua uittamaan koiransa kylän kaivossa. Tärkein tehtävämme on yksinkertaisesti olla läsnä; kuulla, nähdä ja kertoa eteenpäin ne mielettömyydet, joita rauhallisemmissa maailmankolkissa asuvat eivät osaisi kuvitellakaan.

Yanounin ohella pidämme yhteyttä noin kolmeenkymmeneen lähikylään, jotka nekin kärsivät siirtokuntalaisten väkivallasta: dokumentoimme kyläläisten kokemuksia ja välitämme keräämämme tiedot eteenpäin tiedotusvälineille, järjestöille ja muille kiinnostuneille.  Lisäksi työskentelemme Jordanin laakson asukkaiden kanssa, jotka siirtokuntalaisongelman lisäksi tai sen jatkumona kärsivät myös vesipulasta. Hommaa riittää!

Suojelevaa läsnäoloa läheisellä Nabi Nunin kumpareella. Raamatun Joosuan isän kerrotaan makaavan maan mullassa. Nyt sitä havittelevat läheisen siirtokunnan asukkaat, joiden mielestä alueella sukupolvien ajan asunut palestiinalaisperhe ei saa laiduntaa siellä lampaitaan.

Onneksi sitä ei tarvitse tehdä yksin. Kuusihenkinen tiimimme on kerääntynyt Yanouniin maailman eri kolkista ja häikäisee erinomaisuudellaan: Vuosikymmenien kokemuksella ratsastavat opettajatattaret Eva-Marie Ruotsista ja Anne Hollannista, Arabian kielen asiantuntija ja toimittaja Mathilde Norjasta, metodistipastori/sairaanhoitaja Genesis Filippiineiltä ja joukon junnu, oikeustieteen opiskelija ja mahtikokki Alex Brasiliasta. Ja minä, antropologinplanttu ja toimittaja Suomesta. Yhteiselo on toistaiseksi sujunut ongelmitta, vaikka suomalaiseen makuun henkilökohtaista tilaa voisi olla enemmänkin (opettajattaret ja toimittajattaret jakavat saman makuuhuoneen, eteinen toimittaa olohuoneen virkaa ja vessa on kotoisasti keittiössä). Hymyä riittää ja laulu raikaa. Tähan asti metodistikristillisyyteen taipuvainen miesväkemme on dominoinut laulupuolta hengellisillä virsillä ja veisuilla, myös We shall overcome on ollut suosiossa. Yleensä tervehdimme autonkuljettajaamme Ghassania kajauttamalla Nina Simonen kappaleen Here comes Ghassan, siitä hän tykkää. Ghassan kuskaa meitä keltaisella pikkubussillaan kaikkiin paikkoihin ja tietää kaiken, mikä näillä seuduilla on tietämisen arvoista ja mitä me ulkomaiset vierailijat joutuisimme vain googlaamaan. 

Että tällaisessa paikassa, tällaisissa puuhissa ja tällaisessa seurassa! Seuraavien kuukausien ajan tulen kertomaan kokemastani, näkemästäni ja kuulemastani. Tervetuloa mukaan!