Sataprosenttisesti läsnä
Maisema talomme ikkunasta.
Kivitalon ikkunasta katsoessani eteen avautuu loputtomasti kumpareita ja oliivipuita. Äänimaiseman täyttää kukkojen kiekuminen, kyyhkysten kujerrus ja ötököiden surina. Jos olisi aamu, näihin lisättäisiin vielä lampaiden määkiminen ja aasien holtiton ääntely. Olen Yanounissa, Länsirannan pohjoisosassa, Palestiinassa. Mutta miksi?
Työskentelen EAPPI-ohjelman lähettämänä ihmisoikeustarkkailijana. Maailmanlaajuinen ohjelma sai alkunsa vuonna 2002, kun väkivaltaisuudet Miehitetyillä palestiinalaisalueilla kirvoittivat Jerusalemin kirkkoilta yhteisen hätähuudon: puolueettomia kansainvälisiä tarkkailijoita oli saatava paikalle ja äkkiä, dokumentoimaan palestiinalaisalueilla vallineita väkivaltaisuuksia ja ehkäisemään niiden syntymistä. Puolueettomuus on EAPPI:n avainsana. Ohjelma ei aseta erityisasemaan kumpaakaan konfliktin osapuolista, Israelia sen koommin kuin Palestiinaakaan. Toiminnan lähtökohtana on kansainvälinen laki ja kansainvälisen yhteisön sopimat ja hyväksymät toimintaperiaatteet. Niiden kautta uskonnolla kuumennettua konfliktia on mahdollista tarkastella neutraalisti: kaikkia maailman maita, kansoja ja päätöksentekijöitä kun koskevat samat pelisäännöt. Tähän menneessä 1062 EAPPI-tarkkailijaa on kantanut kortensa kekoon oikeudenmukaisen rauhan saavuttamiseksi alueelle. Tällä hetkellä meitä on paikalla 33: 11 miestä, 22 naista, 17 eri maasta, ikähaarukalla 19-61. Opettajia, toimittaja, pastoreita, oikeusavustajia, konfliktiasiantuntijoita, muusikoita. Eri uskontojen edustajia ja uskonnottomia pakanoita sulassa sovussa. Olemme jakaantuneet 7 tiimiin eri puolille Länsirantaa, joissa tulemme työskentelemään kolmen kuukauden ajan.
Eapit iltakävelyllä.
EAPPI-tarkkailijoiden toimenkuva riippuu asemapaikasta. Minun työpaikkani on Yanoun, Länsirannan pienin kylä. Viisitoista perhettä asuu lampaiden laidunmaiden ja oliivilehtojen täyttämän laakson molemmin puolin. Kahdeksastakymmenestä asukkaasta noin puolet on lapsia. Elinkeino saadaan lampaista ja oliiveista. Päältäpäin katsoen elämä Yanounissa on idyllistä: vuohet kurkistelevat karsinoistaan, ruuat valmistetaan omista tarpeista, kaikki tuntevat kaikki. Autoja on pari, aaseja sitäkin useampi. Aseita ei kanneta, lähimmäksi itsepuolustusvälinettä taitaa päästä jokaisen kyläläisen varastosta löytyvä talikko. Yanounin idylliä varjostaa kuitenkin yksi Israelin ja Palestiinan välisen rauhanprosessin kipupisteistä: Israelin palestiinalaisalueille pystyttämät siirtokunnat. Kansainvälisen lain mukaan miehittävä osapuoli ei saa siirtää miehitettämälleen alueelle omaa väestöään tai kajota miehittämiinsä siviileihin, näiden omaisuuteen tai maihin (Geneven neljäs päätöslauselma, artikla 49). Länsirannalla asuu kuitenkin jo yli puoli miljoonaa Israelin kansalaista. He asuvat siirtokunnissa, kaupunkien kaltaisissa aidatuissa yhteisöissä, joita vartoivat yksityiset vartiointifirmat ja toisinaan myös Israelin armeija.
Yanounin maille, ihan naapuriin, on kasvanut Itamarin siirtokunta. Sen kanafarmi ulottuu melkein yanounilaisten takapihalle, etuvartioasemia eli outposteja kohoaa jokaisella näköpiirissä olevalla kukkulalla. Reilun tuhannan asukkaan ortodoksijuutalaisten yhteisö pitää Yanounin maita ominaan ja koettaa savustaa kyläläiset pois kahmimalla heidän maitaan ja häritsemällä näiden elämää väkivalloin ja ilkivalloin. Vuonna 2002 siirtokuntalaisten vandalismi eskaloitui niin, että suurin osa yanounilaisista jouduttiin evakuoimaan läheiseen Aqraban kaupunkiin.
Seitsemänvuotias Karima rakastaa poseerata kameralle.
Abdulrahmanilla on kaksi koiranpentua. Ne asuvat lammashaassa.
Hamsan näkee pyörää useammin aasin selässä.
Kymmenen vuoden takaisista väkivaltaisuuksista saakka kylässa on asunut jatkuvasti kansainvälisiä ihmisoikeustarkkailijoita, joiden joukkoon kuulun nyt minäkin. Tärkein tehtävämme on olla paikalla, sillä ulkomaisten silmäparien ja dokumentointivälineiden ollessa paikalla siirtokuntalaiset hyökkäävät harvemmin. Asumme kyläläisten keskellä omassa talossamme, seuraamme siirtokuntalaisten liikkeitä ja turvaamme paikallisten arkea. Joka aamu ja ilta teemme vartiointikävelyn kylän halki, oliivien sadonkorjuun aikaan (joka on muuten ihan pian) olemme paikalla kameroinemme. Lauantaisin, eli juutalaisen sapatin aikaan olemme Yanounissa erityisen valppaina, sillä silloin siirtokuntalaisten hyökkayksiä sattuu useammin. Joku saattaa vaikka inspiroitua uittamaan koiransa kylän kaivossa. Tärkein tehtävämme on yksinkertaisesti olla läsnä; kuulla, nähdä ja kertoa eteenpäin ne mielettömyydet, joita rauhallisemmissa maailmankolkissa asuvat eivät osaisi kuvitellakaan.
Yanounin ohella pidämme yhteyttä noin kolmeenkymmeneen lähikylään, jotka nekin kärsivät siirtokuntalaisten väkivallasta: dokumentoimme kyläläisten kokemuksia ja välitämme keräämämme tiedot eteenpäin tiedotusvälineille, järjestöille ja muille kiinnostuneille. Lisäksi työskentelemme Jordanin laakson asukkaiden kanssa, jotka siirtokuntalaisongelman lisäksi tai sen jatkumona kärsivät myös vesipulasta. Hommaa riittää!
Suojelevaa läsnäoloa läheisellä Nabi Nunin kumpareella. Raamatun Joosuan isän kerrotaan makaavan maan mullassa. Nyt sitä havittelevat läheisen siirtokunnan asukkaat, joiden mielestä alueella sukupolvien ajan asunut palestiinalaisperhe ei saa laiduntaa siellä lampaitaan.
Onneksi sitä ei tarvitse tehdä yksin. Kuusihenkinen tiimimme on kerääntynyt Yanouniin maailman eri kolkista ja häikäisee erinomaisuudellaan: Vuosikymmenien kokemuksella ratsastavat opettajatattaret Eva-Marie Ruotsista ja Anne Hollannista, Arabian kielen asiantuntija ja toimittaja Mathilde Norjasta, metodistipastori/sairaanhoitaja Genesis Filippiineiltä ja joukon junnu, oikeustieteen opiskelija ja mahtikokki Alex Brasiliasta. Ja minä, antropologinplanttu ja toimittaja Suomesta. Yhteiselo on toistaiseksi sujunut ongelmitta, vaikka suomalaiseen makuun henkilökohtaista tilaa voisi olla enemmänkin (opettajattaret ja toimittajattaret jakavat saman makuuhuoneen, eteinen toimittaa olohuoneen virkaa ja vessa on kotoisasti keittiössä). Hymyä riittää ja laulu raikaa. Tähan asti metodistikristillisyyteen taipuvainen miesväkemme on dominoinut laulupuolta hengellisillä virsillä ja veisuilla, myös We shall overcome on ollut suosiossa. Yleensä tervehdimme autonkuljettajaamme Ghassania kajauttamalla Nina Simonen kappaleen Here comes Ghassan, siitä hän tykkää. Ghassan kuskaa meitä keltaisella pikkubussillaan kaikkiin paikkoihin ja tietää kaiken, mikä näillä seuduilla on tietämisen arvoista ja mitä me ulkomaiset vierailijat joutuisimme vain googlaamaan.
Että tällaisessa paikassa, tällaisissa puuhissa ja tällaisessa seurassa! Seuraavien kuukausien ajan tulen kertomaan kokemastani, näkemästäni ja kuulemastani. Tervetuloa mukaan!