Liikuntaleikkikoulusta kilpaurheiluun

(Postaus keväältä 2019)

Heipähei ja tervetuloa tämän postauksen pariin!

Urheilu on ollut ja on edelleen todella tärkeässä ja merkittävässä osassa elämääni. Tulevat blogipostaukset tulevat täten varmasti koskettamaan liikkumista ja treenaamista monista eri näkökulmista, joten olisi ehkä tarpeellista avata, minkälainen tausta minulla on urheilumaailmassa.

Olen kuulemani mukaan ollut lapsena melko vilkas tapaus, ja varmaankin osittain tästä syystä minut on laitettu kaikenlaisiin urheilukerhoihin jo ihan muutaman vuoden iässä. Ensimmäiset urheiluun liittyvät muistikuvat lapsuudesta ovat liikuntaleikkikoulusta, jossa pääsin purkamaan energiaa. (Jota minulla kyllä riitti.:D) Lisäksi uinti on ollut tärkeää minulle pienestä pitäen, sillä vauvauinnista lähtien on tullut pulskittua välillä enemmän ja vähemmän uimahalleissa ja ulkovesissä. Parhaimmat lapsuusmuistot liittyvätkin joka perjantai iltaisiin uintireissuihin, joista tiesi aina viikonlopun alkavan.

Minun ollessa suunnilleen ensimmäisellä luokalla, tyrkättiin minut ja siskoni yleisurheilukouluun. Nähtävästi innostuin siitä aika paljon, onhan se kuulunut elämääni pitkälti yli 10-vuoden ajan. 😀 Koko ala-asteen kävin yleisurheilemassa muutaman kerran viikossa ja näiden lisäksi tuli käytyä jousiampumassa ja hiihtämässä.  Yläasteelle asti tulikin harrastettua kaikkea mahdollista monipuolisesti, ja se todellakin kannatti!

Vuoden 2014 kesällä heitin ensimmäistä kertaa moukaria joissain piirinmestaruuskilpailuissa. Taisi jo olla silloin selvää, että moukarista tulisi päälajini, sillä kiskaisin ensimmäisissä kisoissani oman sarjani A-rajan. Tämä merkitsi sitä, että tuli lähtö 14-15-vuotiaiden SM-kisoihin. Tottakai sitä innostuu, kun oikeasti löytyy sellainen laji jossa alkaa pärjätä. Allekirjoittanutta kun ei ole luotu kestävyysjuoksijaksi 😀 Tästä lähtien aloin harjoitella tavoitteellisemmin, ja ensimmäisen valmentajan sain vuonna 2015. Tässä vaiheessa muut yleisurheilulajit jäivät vähemmälle, koska halusin menestyä moukarissa. Vuonna 2016 vaihdoin valmentajaa ja saavutin urani parhaan sijoituksen SM-kisoissa, ollessani neljäs.

Kuten usein menestyksen jälkeen, nälkä kasvoi syödessä ja aloin treenaamaan entistä tavoitteellisemmin kohti seuraavaa kesää ja isoja kilpailuja. Kaikki ei kuitenkaan aina mene suunnitellusti, ja niin kävi tässäkin tapauksessa. Heinäkuussa 2017 loukkaannuin, josta seurasi täydellinen stoppi kaikenlaiselle urheilulle. Alkoi ”pitkä ja kivinen tie” tutkimusten ja kuntoutusten parissa.  Nyt näin yli puolentoista vuoden jälkeen pystyn taas urheilemaan lähes normaalisti, tosin moukariin liittyviin harjoitteisiin en ole uskaltanut kajota vielä ollenkaan. Pieni kipinä tuolla jossain vielä kuitenkin kytee, ja tarkoituksena olisikin tässä lähiaikoina tutkituttaa, kestäisikö selkä jo jonkinlaista lajitreeniä. Varsinaisesti kilpaurheiluun en usko enää palaavani, mutta toisaalta ikinä ei pidä sanoa ”ei koskaan”.:)

Näin jälkikäteen ajateltuna pitää kyllä olla erityisen kiitollinen vanhemmilleni, jotka jaksoivat viikosta ja vuodesta toiseen kuskata minua ja siskoani harjoituksiin ja kilpailuihin ympäri Suomea. Ilman heitä en olisi varmasti saanut kokea niitä mahtavia leiri- ja kilpailureissuja, joilla sain ihan mielettömiä kokemuksia ja elinikäisiä ystäviä.
Vaikka tällä hetkellä liikun vain liikkumisen ilosta, eikä minulla ole mitään konkreettista tavoitetta, olen todella kiitollinen kilpaurheilutaustastani. Se kaikki oppi ja kokemukset ovat luoneet minulle vahvan pohjan, joiden pohjalta osaan ja haluan liikkua myös nykyisin ja tulevaisuudessa.

Oiskohan tässä nyt tarpeeksi pohjustusta omiin urheiluihini :D Yritin kertoa kaiken oleellisen mahdollisimman laajasti, kuitenkin siten, ettei tästä postauksesta tulisi ihan superpitkää.

Kuulumisiin,
Iida :)