Miksi en kelpaisi juuri näin?
(Postaus keväältä 2019)
Heipähei ja tervetuloa uuden blogipostauksen pariin. Näin kesän lähestyessä pikkuhiljaa, ajattelin kirjoittaa tavallaan vähän henkilökohtaisemmasta aiheesta, eli oman kehon muutoksista ja niiden vaikutuksista mieleen. Koko ajan tätä postausta kirjoittaessani epäröin, sillä itselleni tämä on välillä aika hankala puheenaihe. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että haluan julkaista tämän jo ihan pelkästään siitä syystä, etten varmasti ole yksin näiden ajatusten kanssa. Minusta myös tuntuu, että tekee hyvää myös itselle kirjoittaa ylös vähän näitä mietteitä. Ajatusten jakamisen takiahan minä tämän blogin tulin perustaneeksi.:)
Kaikkien näiden ajatusten ja mietteiden alku sijoittuu varmasti jo sinne ala-asteelle, jolloin sain välillä kuulla mainintaa painostani ja koostani. Olen geeniperimältäni ehkä lähempäni isääni, joka on aina ollut todella pitkä ja muutenkin isokokoinen. En pitänyt varsinaisesti itseäni mitenkään lihavana, enkä sitä kyllä ollutkaa, mutta olin aina vähän luokkakavereita isompi joka suhteessa. Välillä ikätovereideni ns. ”viattomat” kommentit saivat kuitenkin minut miettimään, että miksi juuri minun on pitänyt kasvaa näin nopeasti, miksi olen tämän mallinen jne.
Murrosiän alkupuolella oman kropan muutokset hämmentävät ja lähes kaikki miettivät, että kelpaako sellaisena kuin on. Murrosikä on varmasti se kaikista pahin vaihe, kun kroppa muuttuu hormoonien takia aikuisemmaksi, eikä siihen pysty oikein vaikuttamaan. Kaikilla nämä muutokset tapahtuvat omaan tahtiin, ja minullakin murrosikä alkoi suht. aikaisessa vaiheessa. Tämäkin aiheutti vähän sekalaisia fiiliksiä itsessä, kun ei välttämättä olisi halunnut olla se ensimmäinen, jolle nämä muutokset tapahtuvat.
Itselläni nämä nuoruuden kilpaurehiluvuodet auttoivat itsensä hyväksymisessä. Löytäessäni sellaisen lajin, johon kroppani oli tavallaan luotu, oli myös muuten helpompi olla sinut itsensä kanssa. Kova ja monipuolinen treeni muokkasi väkisin kroppaa urheilulliseksi ja se oli sellainen josta tykkäsin. Treenatessa en oikeastaan miettinyt sitä, miltä näytän, vaan keskityin enemmänkin parantamaan tuloksia salilla ja heittoringissä. Sain näyttää moukarinheittäjältä (ei sillä että olisi mitään tiettyä muottia, johon kaikki saman lajin edustajat asettuvat) ja se helpotti itseäni suunnattomasti.
Vuonna 2017 tuli sitten eteen tämä loukkaantuminen, jonka jälkeen olin pitkälti yli puoli vuotta kokonaan liikkumatta ja sen jälkeen sain tehdä vain kevyitä harjoitteita. Kaikki varmasti ymmärtävät sen, että treenikertojen tippuessa 6-8kerrasta/vko, täysin nollaan pitkäksi ajaksi, kroppa muuttuu paljon. Kerätty lihasmassa väheni ja kroppa ei enää polttanutkaan kaikkia syömiäni kaloreita samaan tahtiin, mihin olin tottunut. Urheilun loppuminen, painon nouseminen ja kehon ”pehmeneminen” olivat minulle todella vaikeita asioita, joihin en ollut osannut varautua millään tavalla. Itsetuntoni huononi todella paljon, ja minun oli todella vaikea hyväksyä nämä tosiasiat. Se on vähän hassua, että se pieni muodostunut mahamakkara tai arpi on itselle maailman suurin asia, vaikkei kukaan muu oikeasti kiinnittä mihinkään sellaiseen huomiota.
Tällä hetkellä olen jo hieman paremmin sinut itseni kanssa ja suurin syy siihen varmasti on se, että kaikki läheiseni, erityisesti poikaystäväni, hyväksyvät minut juuri sellaisena kuin olen. Toinen vaikuttava tekijä on myös se, että olen pystynyt taas urheilemaan lähes normaalisti. Olen prosessoinut näitä kaikkia tapahtuneita muutoksia ja yrittänyt vakuuttaa itselleni sitä, että kelvatessani kaikille muillekkin kaikkine kuhmujeni ja arpineni, pitäisi minun kelvata myös itselleni. Tämäkin prosessi on vielä vaiheessa ja välillä tulee sellaisia hetkiä, jolloin en ole tyytyväinen siihen kuka peilistä katsoo takaisin. Erityisesti sillon, kun liikunnat jää jostain syystä väliin, käväsee mielessä näitä vähemmän positiivisia juttuja omasta kehosta. Sillon pitää vaan yrittää vakuuttaa itselleen, että saan olla ja näyttää siltä miltä haluan. Yritän myös kehittää ajatustapaa takaisin siihen suuntaan, että haluan treenata sen takia, että tykkään siitä. En halua liikkua vain siksi, että kroppani näyttäisi jotenkin paremmalta. Tiedän kokemuksesta sen, että voin paremmin ja nautin liikkumisesta, kun tavoitteena ei ole vain oman kehon muokkaus.
Olisikohan tässä nyt taas tullut höpöteltyä tarpeeksi. Pointtini siis oli, että hyväksykää itsenne sellaisena kuin olette, niin minäkin yritän!:)
Kuulumisiin,
Iida