Selvästi tuntematon

Elettiin aurinkoista syyspäivää vuonna 2 0 1 6 ja mä jouduin kohtamaan tällaista.
Kohtasin metrossa surullisia ihmisiä. Surullisella en tarkoita nyt että he olisivat olleet allapäin vaan ihan jotain muuta.
Metrossa istui selvästi kehitysvammainen autistinen nuori mies joka oli selvästi avustajan kanssa. Mies kommunikoi avustajan kanssa omalla tavallaan joka tuotti erittäin paljon muissa matkustajissa ihmetystä.
Minkä ihmeen takia? Aikuiset ihmiset nauroi, pyörittelivät silmiään ja tuijottivat lopputomiin.

Elettiin tosiaan vuotta 2016 joka vaihtui muutama kuukausi sitten.
 

Vieressäni istui nuoret (selvästi sisarukset) joiden mielestä tämän miehen tapa kommunikoida oli jotenkin huvittavaa.
Nyt harmittaa  jälkikäteen etten sanonut mitään ääneen tai kysynyt heiltä miksi he nauravat hänelle selvästi. Ilmeeni riitti kertomaan että tossa ei ole mitään järkeä. Naurun en huomannut jatkuvan pitkän ja syvän katseeni jälkeen.
Eniten mietin vain että minkä ihmeen takia ihmiset elävät näin suppeassa maailmassa.

Miksi ihmisten pitää tuijottaa ihmisiä lopputtomiin tai kuvata heitä tietämättä lainkaan heidän taustastaan. Tästä olen aikaisemminkin kirjoittanut, en vain käsitä. Eri asia katsotko positiiviseen sävyyn vai negatiiviseen sävyyn. Katsotko vai tuijotatko, aivan kaksi eri asiaa.

Ihmisillä on selvästi vielä erittäin paljon opittavaa täällä.

Haluan että jokaisella on mahdollisuus olla osana yhteiskuntaa ja tätä maata riippuen mistään.
Siihen vaikuttaa myös paljon ulkopuolisten ihmisten asenne.
 

Ihmiset  m e n k ä ä, tutustukaa, naurakaa, koskettakaa, puhukaa ja ottakaa selvää siitä t u n t e m a t t o m a s t a. Ilman että te tuijotatte, syrjitte, kuvaatte tai nauratte tuntematonta halveksuen. Toivottavasti en joudu enää kohtamaan tällaista tai kukaan mukaan olit sitten minkä värinen tai näköinen tahansa.

Tehdään parempi huominen, okay? Ensi kertaan, pus!