Arjen verkoissa kompastuu melkein kuin Saracenon näyttelyn seittiin.

Ehdimme visiteeraamaan poitsuni kanssa vielä viimeisellä viikolla Tomás Saracenon näyttelyssä Taidehallissa. Huima teos, joka todellakin kannatti käydä paikan päällä katsastamassa.

Näin monta artikkelia teoksesta, mutta tämän huihaikiirustapukkaa syksyn keskellä tuntui, että aina ilta tuli liian nopeasti ja ei ollut enää järkevää lähteä keskustaan. Kun taas kerran ”ilta tuli nopeasti” nappasin jäppisen mukaani ja sanoin, että nyt mennään taidenäyttelyyn ettei se mene meiltä ohi – kannatti! Oli hauska piriste ja pysäytys aikataulutetun arjen keskellä.

Tulin niin hyvälle tuulelle näyttelystä, joka muistutti omaa elämääni. Verkkoja kudon sinne ja tänne ja menoa ja meininkiä on suuntaan jos toiseen. Jos en katso eteeni, kompastun. Viime tiistain aamu alkoi esimerkillisenä – auton ovi ei suostunut aukeamaan (auto, joka otti sivuluisut rampilla) ja ei siinä ei ole sähkölukitusta, joten sähkövika se ei ollut. Hyppäsin siis bussipysäkille – kuski ehti laittaa ovet kiinni, eikä tietenkään avannut niitä enää minua varten, joten päivän aloitus oli taattua kauraa. Työpäivä meni tukka putkella ja sama jatkui kotona, kun lähdin viemään poikaani kitaratunneille.. ilman kitaraa = ilmakitaratunnit? Vasenkätisenä hän ei voi edes lainata opettajan skittaa, joten oli palattava takaisin kotiin.. verkko kiristyi iltaa kohden ja olin lopenuupunut, kun vihdoin kaupassakäynnin jne jälkeen olimme kotona. Aaaaaah!

Taidehallin rauhoittava, mutta monta asiaa assosioiva näyttely hyvässä seurassa oli juuri sitä mitä levoton mieleni tarvitsi. Taide tekee ihmeitä!

Kuva minusta by poikani, muut kuvat by LinaS.