Olen soittanut musiikkiopistossa koko lapsuuteni ja vielä aikuisiällä kävin yksityistunneilla oppimassa uutta. Mutta sitten työ ja muut harrastukset vievät ja yhteismusisointi jäi muutamiin kertoihin vuodessa. Yleensä sukumme vuotuisilla laulujuhlilla, jossa lauletaan ja soitetaan Juicen biiseistä Beatlesiin ja isomummulle vähän valsseja väliin. Joulua unohtamatta. Siskolle rakkaat terveiset, kinkun hajuinen huulipilli korvassa on raukka joutunut säestämään meikäläistä.. muutta, tähän hurahdukseen, joka tässä työpaikkani kesäjuhlien jälkeen humahti ylitseni.

Jo pidempään olen haikaillut, kuinka mukava olisi soittaa porukassa. En kaipaa millin tarkkoja sormiharjoituksia klassisen taustan omaavana, vaan kivaa yhdessäoloa ja soitantaa. Soitin musaopistoaikana Big Bandissa ja tuo aika jäi vahvasti mieleen. On hienoa kuulla, miten oma soitto istuu muun orkesterin ja erilaisten soittimien joukkoon. Poika soittaa skittaa ja keväällä olin suuressa kitaramatineassa soittamassa huilua reilun 30 kitaristioppilaan, läskibasson, bongojen yms soittimien kanssa. Jo tuolloin tunsin pienen musakärpäsen istahtaneen korvan juureen tahtia lyömään.

Nyt takana on parit bänditreenit duunipaikan House Bandissa ja voin sanoa, että musiikki todellakin tuo iloa ja hyvää mieltä. Yhtä tärkeää kuin se, että pitää fyysisestä kunnosta huolta on henkinen pääoma. Mukana bändissa on eri ikäisiä, eri maalaisia ja erilaisilla musiikkitaustoilla soittavia – se mikä yhdistää on soittamisen palo. Minulle on tärkeää oppia jamittelun taito. Vanhakantaisessa klassisessa musiikin oppimisessa takerrutaan niin tiukasti kiinni nuotteihin, että nyt kun pari kertaa on vain ollut soinnut edessä olen ollut ihan että mistä tartun kiinni ja lähden lurittelemaan – huilulla kun ei sointuja soiteta, niin sointumerkinnät eivät yksinomaan avaa minulle kappaleen kulkua. Siksipä onkin hienoa huomata, kuinka löytää päästään sopivat nuotit stemmaa tuomaan ja väriä kappaleeseen antamaan. 

Let’s Play!!