Tavastialla

Pitkä käytävä jännitti, tuntui kuin jalat olisivat olleet lyijyä täynnä. Painava ovi jysähti kiinni selän takana, paluuta ei ollut. Taivallus kävi sitä raskaammaksi mitä lähemmäksi portinvartijaa kävelimme. Hiki puski puuteroidun otsan pinnalle, sydän jyskytti salista kaikuvan metallijytinän tahtiin, ja.. ”Tervetuloa”.

Ystävällinen murahdus toivotti meidät, alaikäiset tyttelit Tavastian hikiselle rock-klubille.

Tuo käytävä ei ole enää sama. Legendaarinen portsari Pokla menehtyi torstain vastaisena yönä Tavastialla. Kutsuimme häntä Paddingtoniksi, nallekarhumaisen olemuksen vuoksi. Aina näihin päiviin asti, hän oli ja on Paddington minulle.

Rytmi 5/2010 ”Pokla on vähän kuin satuhahmo: Kaikkien tuntema, mutta kukaan ei oikein tiedä hänestä oikeasti mitään.” Kun murahteleva nalle käveli silloin tällöin vastaan Kantsun Prismassa, tuli hätkähdettyä maitohyllyjen välissä  -tässä on mun paperit. Onneksi osasin pitää suuni kiinni. Jokaisella on yksityisminä ja julkinen minä, sitä kunnoittaen.

Hyvä kasvomuisti on ehdottoman tärkeää ihmisten kanssa työskennellessä, tai ainakin se auttaa. Kaveri hävitti bussilippunsa (kuka muistaa nuo kuvalliset pahviläpyskät sinisissä muovikansissa?) alaikäisenä Tavalle eräänä rockin melskeisenä viikonloppuna. Kun ei pokkaa riittänyt, haki äiti kortin pois viikonlopun jälkeen. Paddington oli sanonut terveiset kotiin; tervetuloa 18v. synttäreiden jälkeen uudestaan. Kun tuo päivä koitti, Paddington onnitteli ovella! Hän siis muisti tuon vaalean tytön, vaikka trafiikkia oli varmasti ollut ajan kuluessa paljon.

Tavastia on Helsingin rock-pyhättö, siellä on pariuduttu (vanhempani löysivät toisensa 70-luvulla Tavastialla) ja sieltä on myös lähdetty autuaammille rock-kukkuloille.

Kevyitä multia Paddington!

Sinua kaivataan, tulevana lauantaina ei ole samanlaista mennä keikalle niin kuin ennen.