Kaikki tiet vievät Raumaan, osa 1

 

 

 

 

 

 

 

Attachment-4.jpeg

photo.jpg

Attachment-3.jpeg

Attachment-8.jpeg

 

 

Attachment-7.jpeg

Raumalle muutto ei ollut ihan pieni päätös. Eikä sitä tehty hetkessä, vaikka aika nopeasti tänne päädyinkin. Joku suunnitelma oli tehtävä, koska Turku – Rauma-välimatka alkoi aika nopeasti olla liikaa ja liian vaikeaa.

Kun löytää ihmisen, jonka kanssa haluaa olla, niin sitten haluaa tosiaan olla, paljon ja koko ajan. Se ei ole mahdollista 80 kilometrin välimatkalla, kun vain toisella on auto, ja sillä toisella autottomalla koira. Tilanne oli välillä tosi ahdistava, kun yritin keksiä erilaisia vaihtoehtoja yhdessä olemiseen. Vaihtoehdot olivat vähissä, ja viikonloput olivat pelkkää matkustelua ja koiran hoitoon viemistä. Jos muutenkin tilanne oli vähintäänkin hankala, niin lisähaasteena tuli joulukuussa 2017 toisellekin koira – iso dobermanin pentu, jota jackrussell-vanhus ei olisi kestänyt omassa kodissaan viikonloppuja. Olimme päätösten edessä.

Aloimme puhua yhteen muuttamisesta. Toisin sanoen minun muuttamisesta, koska minä olin se, jolle muutto oli helppo ja mahdollinen. Helppo käytännön syistä, kaikilla muilla tavoilla vastustin ajatusta Turusta lähtemisestä. Mutta kun vaakakupissa on rakkaus ja ikioma ihminen, niin silloin on valmis mihin tahansa. Ja niin kuuluu ollakin. Rene heitteli aina välillä sivulauseissa ehdotuksia muuttamisesta hänen luokseen, mutta teki sen hyvin kevyesti ja pienesti, koska tiesi että rakastan kotiani ja kotikaupunkiani. Myös oman tilan tarve mietitytti minua. Alkaako ahdistaa asua toisen ihmisen kanssa, kun en ollut ollut siinä tilanteessa noinkymmeneen vuoteen… Se on pitkä aika olla yksin omassa rauhassa, ja tykkäsin siitä. Tein listoja muuttamisen hyvistä ja huonoista puolista ja välillä turhauduin siihen, etten tiennyt mitä tekisin. Kävimme katsomassa Raumalla kahta vuokra-asuntoakin, koska ajattelin, että se olisi minulle hieman helpotettu ratkaisu asua omillaan, mutta samassa kaupungissa. Vuokra-asuntotilanne on täällä todella huono, ja toinen asunnoista oli kivoista kuvista huolimatta täysi pommi ja slummi. Olin järkyttynyt asuntojen tasosta ja tosi korkeista vuokrista. Jätin vuokra-asuntojen surffailun hetkeksi ja jäin vähän lamaantuneena odottamaan, että ratkaisu tipahtaa jostain kuin itsestään. Että tapahtuu vaikka jotain, mikä pakottaa ratkaisemaan asian suuntaan tai toiseen. Koska asioilla on tapana järjestyä. No ei tipahtanut. Oli pakko alkaa jutella aiheesta ihan tosissaan.

Sain ratkaisuni ja ison tuulenpuuskan päätöksenteon purjeisiin eräänä päivänä, kun aihetta jälleen varovasti käsiteltiin. Yllättäen tästäkin aiheesta vähäsanainen ikiomani paljasti oman suunnitelmansa. Sen, mihin tulisi minun työpisteeni, mitä tapahtuu dobermanille varatulle kokonaiselle huoneelle, mitä tehdään huonekaluille. Olin täysin yllätetty tästä suunnitelmasta, jota hän oli yksin ja itsekseen hionut. Olin ilmaissut huoleni siitä, että teen töitä kotona ja tarvitsen rauhallisen ja kunnollisen työtilan. Myös omat kauniit tavarat ja huonekalut olivat minulle tärkeitä. Olin ollut jo siinä uskossa, että tuskailen asioiden kanssa yksin, mutta olin niin kovin väärässä! Rakas mieheni oli suunnitellut kaiken. Siitä tuli ihana ja varmistunut olo. Hän todella haluaa minut luokseen. Minulla ei ollut enää tekosyitä. Muuttopäätöksen ääneen sanominen oli vielä viimeinen kynnys, joka piti ylittää. Kiipesin sen yli yhden kokonaisen päivän eräänä viikonloppuna Raumalla, kunnes sain sen ulos: ”Selvä, muutan sun luo”.

Taisi olla jo seuraava viikko muuttopäätöksestä, kun irtisanoin Turun-asuntoni ja aloin järjestää muuttoa. Oli maaliskuu ja kevättä kivasti jo ilmassa. 🙂

 

– Ninni

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *