Postauksen otsikko on tv:stä kuultu vitsi. Taisi olla ihan alkuvuotta, kun vietimme viikonloppuiltaa Raumalla. Tv oli auki taustalla, ja kuulin, kun Riku Nieminen kysyi jossain isännöimässään ohjelmassa: ”Mitä saadaan, kun yhdistetään Turku ja Rauma?” Vastaus: Trauma. Minusta vitsi oli tosi hauska, koska se kosketti meitä. Miten osuikin juuri Turkuun ja Raumaan ja siihen kyseiseen iltaan. Renen mielestä vitsi ei ollut ollenkaan kiva.

Ehdin unohtaa koko jutun. Se muistui kuitenkin mieleeni uudestaan kesällä, kun olin asunut täällä jo muutaman kuukauden ja koin ensimmäisiä tosi vaikeita hetkiä Turku-ikäväni kanssa. Vitsistä tuli siitä alkaen vähän piinaava, koska se tulee mieleen nyt ihan aina vaikeina hetkinä. Ärsyttävää! Tai ärsyttävää ei ole se, että vitsi tulee mieleen vaan se, että ihan tosissani muka uskon siihen niinä hetkinä. Että ehkä se oli joku suuremman voiman merkki minulle, kun kuulin sen sattumalta ja että olisi pitänyt uskoa Riku Niemistä. Hohhoijjaa… Nyt tuntuu niin tyhmältä edes kertoa tästä, mutta niin se vaan on, että ahdistunut mieli laukkaa välillä ihan omia polkujaan ja etsii ratkaisuja vähän erikoisista paikoista.

Kesä oli kuitenkin kaiken kaikkiaan ihan mahtava. Pitkä ja kuumista kuumin, ja sain viettää sen poissa kaupungista rakkaimpani kanssa. Tein silti aika kovasti töitä sen eteen, etten pakkaa kamoja ja lähde takaisin Turkuun. Jonnekin piti muka täältä päästä. Hassua on, että tykkään tästä paikasta kuitenkin sen verran, että takaisin kaupunkiin muuttaminen ei ollut enää vaihtoehto. Eli maalle, jonnekin saaristoon ja lähelle rakkaita. Eli joku suurin piirtein samanlainen paikka, mutta jossain muualla kuin täällä. Niinpä, ei järjen häivää. Ikävä taitaa sittenkin olla enemmän ihmisiä.

Ahdistuksia tulee ja menee. Edelleen aika säännöllisesti. Viimeksi noin viikko sitten, kun olin juuri kirjoitellut tänne Mielenraumasta ja kevyestä olosta. Mutta nyt tiedän jo, että se kurja olo menee aika pian ohi, kun sille antaa hetken. Täällä on kuitenkin kaikki niin hyvin: oma ihminen, koirat, kiva talo ja kivaa kodin laittoa. Täällä on myös mahtava luonto heti omalla takapihalla. Koiratkin ovat jo veljekset. Jackrussell-pappa Sulo yllätettiin ulvomasta ikävää, kun hän luuli jääneensä ihan yksin kotiin. Sellaista itkua ei kuulu, kun veljekset ovat kahdestaan kotona, vaikka Suloa ärsyttääkin välillä pikkuveljen säätäminen. Liikuttavaa.

Trauman hetkinä (heh) rauhoittelen itseäni erilaisin viihdyttävin keinoin. Kesällä kuuntelin lenkeillä kaikki Cafe au lait -podcastin jaksot. Sieltä opin, että uuteen ympäristöön muuttaessa sopeutuminen tapahtuu yleensä tietyn kaavan ja jopa tietyn aikajanan mukaisesti. Tutkittu juttu. Nyökyttelin hikoillessani kuulokkeet korvilla, kun kuulin, että alkuhuuman jälkeen tulee yleensä totaalinen romahdus muutaman kuukauden kuluttua elämän- ja ympäristön muutoksesta. Check! Olin juuri siinä pisteessä sillä hetkellä. Sain huimaa vertaustukea muualle muuttaneiden kertomuksista.

Toinen viihdyke, josta koen saavani myös syvempää sisältöä on Ensitreffit alttarilla -ohjelma. Se ei muulla tavoin liity mitenkään omaan elämäntilanteeseeni, mutta siinäkin hypätään täysin uuteen uuden ihmisen kanssa ja ollaan ihan yhtä lailla sormi suussa omien sekalaisten tunteiden kanssa. Erikoista on se, että en saanut Suomi-versiosta ollenkaan niin paljon kuin Ruotsin omasta, jonka ahmin melkein yhdellä kertaa kokonaan läpi. Ruotsin asiantuntijat puhuivat enemmän selkokieltä ja kyselivät ja kommentoivat suoraan kiertelemättä ja kaunistelematta parien ongelmakohtia. Tykkäsin tosi paljon heidän tyylistään. Harmi, ettei Ruotsin-versiosta ole vanhoja kausia katsottavissa ainakaan mtv:llä tekstitettynä. Mutta Tanskaa löytyy! Onkohan se yhtä hyvä, toivon niin. Aloitan Tanskan nyt vanhimmasta kaudesta ja veikkaan, että etenen aika nopeasti viimeisimpään kauteen. 😉

Tällaisin ajatuksin tänään. En ole koskaan ollut vuoristoradassa, mutta viimeinen puoli vuotta on tuntunut varmasti aika samalta. Ainakin tunnetta löytyy laidasta laitaan, ylävireistä ja välillä kumpuaa jostain tosi syvältä. Välillä ottaa ihanasti vatsan pohjasta ja välillä tuntuu niin pahalta että oksettaa. Ei ole ainakaan tylsäksi käynyt tämä rata vielä. Aion pysytellä kyydissä ja keikkua mukana. Seuraavaa huippua kohden!

Kiva kun luit. Huomenna on taas perjantai, kivaa viikonlopun alkua!

– Ninni