Fiilis kateissa.
Eilen oli Suomen sadas itsenäisyyspäivä. Kaikki tietävät sen. Minusta tuntuu, että olin ainoa, joka ei saanut nostatettua itsessään juhlamieltä Suomen Tasavallan itsenäisyyden juhlavuoden johdosta. Olen siitä vilpittömän pahoillani. Yritin kyllä.
Lähdimme ystävieni luo Iittiin jo ti-iltana perinteeksi muodostuneeseen itsenäisyyspäivän viettoon. Saunoimme, istuimme kodassa makkaroita paistaen. Kuuntelimme vanhaa suomalaista iskelmää ja puhuimme Suomen historiasta ja ”vanhoista hyvistä ajoista”. Seuraavana aamuna nousimme varhain ylös ja katoimme pöytään juhlavan ja runsaan itsenäisyyspäivän brunssin. Söimme kynttilän valossa hämärässä aamussa lumen leijaillessa ikkunan takana. Syötyämme asettauduimme porukalla olohuoneeseen telkkarin ääreen katsoaksemme yhdessä vanhimman version ”Tuntematon Sotilas”-leffasta. Samalla kohotimme lasilliset kuohuvaa Suomen kunniaksi. Elokuvan jälkeen aloimme valmistella perinteikästä itsenäisyyspäivän päivällistä. Kohta taas oli pöytä notkollaan. Päivällisen kruunasi tänäkin vuonna ystäväni yön yli hauduttama evakkopaisti. Istuimme pitkään pöydässä, söimme hyvin ja puhuimme paljon. Torttukahvit ja vanhoille kotivideoille naureskelu päättivät kyläilymme ja päätimme siirtyä kotiin katsomaan linnan pukuloistoa. Urheasti katsoimmekin mieheni kanssa Linnan juhlat loppuun asti. Puvut olivat kauniita ja kauniita olivat myös haastateltavien lausunnot. Sana ”sisu” toistui merkittävän monta kertaa.
Koko näinä kahtena päivänä, en useista yrityksistä huolimatta saanut sitä kiitollisuuden herkistämän mielen lämmintä tunnetta kohoamaan sydämestä päähäni. Siis tarkoitan Suomen itsenäisyyspäivän johdosta. Nautin kyllä koko ajan suunnattomasti rakkaitten ystävieni seurasta ja tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että saan näin viettää pitkän kaavan mukaan aikaa heidän kanssaan, semminkin kun olemme muuttamassa toiselle puolelle Suomea pian, enkä tiedä koska seuraava tilaisuus heitä tavata tarjoutuu. Ystäväni saivat minut iloitsemaan, he saivat minut nauramaan ja herkistymään ja pohtimaan asioita. Heille olen kiitollinen! Noilla tunteilla ei vaan ollut mitään tekemistä itse juhlapäivän kanssa.
Olen aina pitänyt itseäni suhteellisen isänmaallisena ihmisenä ja itsenäisyyspäivän vietto on ollut tärkeää minulle. Mistä nyt siis kiikasti?
Ehkä siitä, että mielestäni eriarvoisuus on vain lisääntynyt Suomessa viime vuosina. Ihmiset jakautuvat leireihin. Linnoittautuvat poteroihinsa ja etsivät vihollisia sieltäkin missä niitä ei ole. Kaikilla on paljon mielipiteitä, kaikki haluavat olla oikeassa, varsinkin täällä internetin ihmemaassa, somessa. Tykitetään mielipiteitä siitä, miten tätä maata ja sen kansalaisia tulisi hoitaa, mutta viitsitäänkö vaivautaua ulos somesta, juhlahumusta, kurkkaamaan vaikka naapurin vanhusta ja kysymään tarvitseeko hän apua? Marssitaan uhmakkaasti sinivalkoisen Suomen värein, vihalla ja uholla, vaikka samaan aikaan tuolla jossain on vanhus, joka voisi olla kiitollinen, jos joku noista uhoavista marssivista pojista käyttäisi energiansa mielummin polttopuiden pilkkomiseen ja kantamiseen vanhuksen mökkiin.
Minun mielestäni koko some olisi voinut eilen hiljentyä kuuntelemaan viimeisten sotaveteraanien tarinoita. Facebookin olisi voinut täyttää heidän sanoillaan. Juhlahumu meni överiksi. Ymmärrän toki, että kaikki haluavat osoittaa kunnioitustaan ja juhlamieltä, mutta jotenkin mieleen hiipi ajatus, että kaikki tässä maassa ei ole niin kohdallaan, että juhlahumulla ne epäkohdat saataisiin peitettyä. Onneksi muutamat rohkeat uskalsivat ottaa puheeksi myös huolenaiheita Linnan juhlissa. Kiitos mm. Arkkipiispa John Vikströmin ja kirjailija Sofi Oksasen, eriarvoisuus ja lisääntyvä pahoinvointi otettiin puheeksi. Hienoa!
Nyt kun juhlat on juhlittu ja arki jatkuu, niin vahavasti vetoan teitä rakkaat ystävät miettimään, miten voisimme auttaa toisiamme? Voisiko yhteishenkeä kohottaa jotenkin? Mistä löytyy se hiillos, johon kaikki saavat yhdessä puhaltaa?